torstai 1. syyskuuta 2011

Lisää miehistöä

Poukkoilimme Saaristomerellä kohti Korppoota, sillä sieltä meidän oli määrä ottaa kyytiin kesän ensimmäinen vieras. Laivanvarustaja Dape saapui paikalle mukanaan asiaankuuluvat varusteet, viinitonkka ja kumisaappaat ja kauppareissun jälkeen lähdimme matkaan. Epäröimme lähtöä tosin hieman, sillä väylä oli kapea ja vastatuulta taas yli 12 m/s. Kovaa kryssiä oli taas tiedossa, mutta Dape janosi merelle ja sinne hän myös pääsi. Merimeiningistä täysin haltioissaan hän nautti tuulesta ja tyrskyistä ja lauleli kannella innoissaan merimieslauluja. Hyvä fiilis ja innostus tarttui myös meihin ja saimme purjehdukseen uuden kipinän. Meille varsin vieras, paljon hehkutusta osakseen saanut Saaristomeri ei ehkä täysin vakuuttanut, sillä olimmehan pitkällä matkalla nähneet niin paljon hienoja paikkoja, että yksittäisiä helmiä lukuun ottamatta se tuntui olevan vain tavanomaista saaristoa. Dape nautti meren pärskeistä ja saariston ihmettelystä täysin siemauksin, vaikka ensimmäisenä päivänä purjehdusmaileja kertyi myöhäisen lähdön vuoksi vain kymmenkunta.
Seuraavana päivänä suuntasimme keulan kohti kaakkoa, josta otimme muutaman mahdollisen kohteen tähtäimeen. Dapen toimiessa perämiehenä matka sujui hieman harmaassa kelissä kryssissä ilman suurempaa tikkailua. Julius ilmoitti jo hyvissä ajoin sadepilvien lähestyvän ja kaikki vetivät sadekamppeet niskaan. Paljon odotettua sadetta ei kuitenkaan näkynyt, mutta Dapen kahvihammasta alkoi kolottaa. Piti kuitenkin tehdä päätös, keitetäänkö vettä vai jatketaanko pidemmälle ja miehistö äänesti jälkimmäistä. Ensimmäinen satamavaihtoehto oli Tunnhamn, mutta kertomus viime kesänä syödyistä tuoreista munkeista houkutteli perämiestä ja munkkikahvien kiilto silmissä jatkoimme matkaa kohti Vänötä. Saaren liepeillä Juliuksen ennustama sade vihdoin saapui, muutaman tunnin myöhässä ja sitä tuli taivaalta tuutin täydeltä. Näkyvyys meni todella kehnoksi ja purjeet piti laskea nopeasti alas ennen sataman porteille saapumista. Pääsimme kuitenkin rantautumaan Vänön laituriin ilman suurempia hämminkejä, mutta perillä odotti karvas pettymys, sillä kahvilassa oli valot pimeänä ja salpa ovessa. Pettymys haihtui kuitenkin pian, kun valmistimme veneessä herkullisia tortilloja. Sateen ropistessa katolla joimme vielä päivän odotetuimmat kahvit viskin kera.


Auringon säteet herättelivät meidät liikkeelle seuraavana aamuna ja meren pinta oli kuin öljytty. Lähdimme kuitenkin koneen avustamana matkaan täydellisessä pläkässä, sillä kolmannen miehistön jäsenen oli määrä napata juna Hangosta vielä samana iltana. Pikku hiljaa tuuli alkoi viriämään ja saimme vaihtaa äänimaisemaa koneen surinasta veden loiskeeseen. Kevyessä tuulessa ja lähes peilityynellä veden pinnalla Charapitan lipuminen eteenpäin tuntui taikuudelta. Päivä oli kuuma kuin keskikesän helteellä ja Hangon selällä kävin vilvoittelemassa veneen perällä. Dape sai kolmen päivän aikana kokea lähes kaikki mahdolliset purjehduskelit kovasta kryssistä lempeään myötikseen ja rankkasateesta auringon porotukseen. Hangossa saimme jättää veneen paraatipaikoille ja nauttia vielä läksiäislöylyistä rantasaunassa ennen vieraan saattamista juna-asemalle. Olimme saaneet pehmeän laskun Suomen vesille saapumista varten. Tuntui todella kummalliselta tulla takaisin veneelle. Kahdestaan Hangossa ollessamme tajusimme olevamme todella lähellä kotia ja pitkän reissun päätepistettä.

keskiviikko 31. elokuuta 2011

Mustikkalintu

Ensimmäinen aamu Ahvenanmaalla alkoi Juliuksen ihmetellessä tahraa, joka loisti kajuutan luukun läpi. Sängystä katsottuna se näytti siltä, kun joku olisi ohi kävellessään loiskauttanut siihen punaviiniä, mutta lähempi tarkastelu osoitti, että meillä oli käynyt yön aikana vieras. Mustikkalinnuksi ristimämme lintu oli veneen kannen lisäksi piehtaroinut myös puhtaan valkoisessa fokassa, ja jättänyt bileistään meille muistoksi paljon siivottavaa. Kaivoimme kaikki veneen pesuun tarkoitetut myrkyt esiin, mutta mustikkainen linnunpaska oli ehtinyt jo aamuauringossa kuivua ja imeytyä purjekankaaseen, eikä sen pois saaminen ollutkaan niin yksinkertaista. Julius ähelsi tahrojen kimpussa koko aamun ja vasta kolmannen tökötin kohdalla saimme aikaan edes jonkinlaista haalenemista kirkkaanvioleteissa läiskissä. Mitä tästä opimme? Ei kannata olla laiska ja jättää purjeita pakkaamatta, jos haluaa purjehtia valkoisin purjein.


Rödhamnista matka jatkui kohti Kökaria. Pääsimme heti ensi metreillä kunnon saaristopurjehduksen makuun, kun puikkelehdimme kapeaa saaristoväylää pitkin eteenpäin. Tuulesta ei ollut puutetta ja loppumatka meni reissun kovimmassa kryssissä, kun puuskat lähenivät 15 m/s. Alun perin tarkoituksena oli jatkaa matkaa saaren eteläpuolella sijaitsevaan kyläsatamaan, mutta Charapita halusi mieluummin sataman suojaan, ja päätimme jäädä pohjoispuolelle Sandvikiin. Se osoittautui hyväksi päätökseksi, sillä Sandvikissä oli kiva tunnelma ja sauna, josta pääsimme uimaan meduusoita kuhisevaan veteen. En ole koskaan nähnyt niin paljon meduusoita, kun Saaristomerellä. Vaikka niitä tähän aikaan vuodesta esiintyykin runsaasti, tuntui siltä, että tänä vuonna oli erityisen vilkas meduusavuosi. Vuokrasimme Sandvikistä fillarit saarikierrosta ja kauppareissua varten, sillä kova tuuli jatkui vielä seuraavanakin päivänä. Ei ollut pyöräily kovinkaan vauhdikasta kovaan vastatuuleen, vaikka polkea saikin pakarat tulessa. Kökarissa yllätti kaksi asiaa: satamapuodin täti puhui suomea ja kyläkaupan myyjä oli vanha lukiokaverini!


Ensimmäinen lähtöyritys päättyi sataman porteille. Taivaanrannassa salamoi ja jyrähteli, joten päätimme seurata sitä mieluummin köydet kiinni laiturissa kuin purjeet riekaleina merellä. Muut veneet olivat ottaneet saman taktiikan ja kapteenit nököttivät vieri vieressä laiturilla silmät naulittuina sääkarttoihin. Pilvien liikkeissä riitti spekuloitavaa koko iltapäiväksi. Laituriin saapui poikakaksikko moottoriveneellä. He olivat joutuneet pysähtymään matkan varrella pariin otteeseen tunnin ajaksi odottamaan ukkospilvien väistymistä. Jostain kumman syystä Kökarin pilvet kiersivät molemmilta puolilta, eikä satamassa näkynyt edes vesipisaroita. Illaksi kehkeytyi lopulta varsin mainio sateen raikastama ilma ja upeassa ilta-auringossa purjehdimme yhtä matkaa samaa kokoluokkaa olevan turkulaisveneen kanssa Utöhön.





tiistai 23. elokuuta 2011

Odotettu kohtaaminen

Tukholman saariston viimeinen pysähdyspaikka oli Arholman saari, joka oli yksi viimeisistä ennen Ahvenanmerta. Lähestyimme saarta kirkkaassa auringonpaisteessa ja napsakassa tuulessa jo hyvissä ajoin päivällä. Pian rantautumisen jälkeen lähdimme tutustumaan saareen, joka kätki sisäänsä myös komealla kukkulalla sijaitsevan vanhan loiston. Sen sisälle oli kesäksi perustettu paikallisten taiteilijoiden näyttelyitä. Yksi huone oli kuitenkin varattu museoksi, jossa esiteltiin entisaikojen loistonvartijan työvälineistöä ja vaatetusta. Loistolta matka jatkui tanssilavan ohi kaupan laituriin ja puodin jäätelöaltaalle.

Olimme juuri saaneet jäätelöt syötyä, kun kännykkään tuli viesti, jossa Helena ja Jussi ilmoittivat saapuneensa vieraslaituriin meidän veneen kylkeen. Tätä hetkeä oli odotettu koko kesäloma ja hymy oli todella herkässä, kun Mafalda ja Charapita, laiturin pienimmät veneet, kelluivat hellästi toisiaan vasten leppoisassa elokuun iltapäivässä. Laiturilta erotin Mafaldan sitloodasta kaksi ruskettunutta tuulen tuivertamaa pellavapäätä, jotka nauttivat elämästä täysin siemauksin. Siitä hetkestä alkoi koko loppupäivän kestänyt tohina, sillä pitihän kuulumisten lisäksi ehtiä vertailemaan veneiden ominaisuuksia, sekä vaihtaa vinkit parhaista satamapaikoista. Jussi, eli Itämeren James Cook, kävi tietenkin herrasmiehenä heti kaivamassa pitkään hehkutetun aidon puertoricolaisen rommipullon esiin ja sai paitsi venytettyä porukan suupieliä vielä pari senttiä lähemmäs korvia ja samalla todistettua, ettei hehkutus ollut turhaa.

Jos me olimme leppoisasti kruisailleet paikalle kivassa myötiksessä, olivat Jussi ja Helena tehnyt kunnon päiväduunin ja kryssineet paikalle Ahvenanmeren yli Maarianhaminasta. Tikkaamiselta oli kuitenkin vältytty, eikä kumpikaan ollut menosta moksiskaan. Jussilla ja Helenalla on ehdottomasti paras asenne purjehdukseen, ja heiltä kuulemieni merimiesten viisauksien avulla monta vastatuulta on ainakin henkisesti muuttunut myötätuuliksi. Meidän taistellessamme vastatuulten kirouksia vastaan, kuului lohduttava neuvo näin: ”Muistakaa, että vain kuolleet kalat uivat myötävirtaan”. Pienemmät ja hieman isommatkaan kryssipätkät eivät Helenaa ja Jussia pelota, sillä ”noin puolet ajasta tuulee edestä ja puolet takaa, joten lopputulos on plusmiinus nolla ja sen takia tuulista murehtiminen on aivan turhaa”. Mafaldalla oli myös varsinainen seikkailu edessä, sillä reittisuunnitelmana oli purjehtia Ruotsin ulkosaaristossa majakkasaarelta toiselle ja jatkaa aina Gotlantiin saakka, josta he palaavat meren halki suoraan Utöhön. Purjeveneessä syntynyt Helena ja tuleva merikapteeni pääsevät tällä reissulla käyttämään navigointitaitojaan, sillä Mafaldan navigointi-instrumentit koostuivat kartasta, kompassista, kellosta ja kirkkaista silmistä.

Mitä olisikaan suomalaisten venekuntien tapaaminen ilman saunaa? Ei mitään, ja siksi olimmekin varanneet saunan lämmittämään merellä kangistuneita luita. Ruotsalaisessa saunassa törmäsimme muutamiin meitä ihmetyttäneisiin epäkohtiin: edelliset saunojat eivät olleet jättäneet ainuttakaan klapia valmiiksi ja löylyvedeksi jouduimme uhraamaan juomavesipullon. Eniten kummastusta herättivät kuitenkin meidän jälkeen saunalle saapuneet papat. Heitä ei liiemmin kiinnostanut, oliko saunassa hyvät löylyt tai olimmeko jättäneet heille puita valmiiksi, vaan olimmeko varmasti pesseet lattiat!?

Loppuilta sujui mukavissa meiningeissä ja maailman menoa mietiskellessä. Pohdiskelimme yhteistuumin, miksi matkapurjehdusta harrastavia nuoria on niin vähän. Olemme jo aikaisemminkin sivuuttaneet tätä aihetta eri yhteyksissä, mutta tosiasia lienee, että purjehtijoiden keski-ikä on varsin korkea ja nousee koko ajan. Kilpapurjehtijoita on paljon ja se on suosittua myös nuorten keskuudessa, mutta nyt ihmettelimmekin lähinnä miksei matkapurjehdus innosta nuoria, vaikka he kuitenkin matkustelevat enemmän kuin koskaan ja kauemmas yhä eksoottisempiin paikkoihin. Harrastusvaihtoehtoja löytyy kuitenkin niin moneen lähtöön, että keskittyminen yhteen lajiin on hankalaa. Matkapurjehdus vaatii jonkinasteista lajille omistautumista ja pitkäjänteisyyttä. Monien mielestä ajatuksen tasolla purjehdus kuulostaa mukavalta, ja jokunen omista tuttavistakin on miettinyt, kuinka hauskaa olisi omistaa oma vene. Ani harva kuitenkaan lähtee tuumasta toimeen ja ryhtyisi purjehtimaan. On totta, että se voi aluksi olla jännittävää ja vaikuttaa hankalalta, kun täytyy opetella veneen hallinnan lisäksi myös navigointia, mutta loppujen lopuksi nämä taidot eivät ole mitään rakettitiedettä ja ovat kenen tahansa opittavissa. Harrastusta pidetään lisäksi kalliina, vaikka kaikkeen muuhun mahdolliseen suhteutettuna se ei sitä juurikaan ole. Käytettynä saa pieniä veneitä kohtalaisen edullisesti, ja luonnonsatamissa yöpyminen on ilmaista, joten pieniä valintoja tekemällä purjehduksenkaan ei tarvitse olla kallista. Mukavuuksista tinkimällä pienet veneet voivat kuitenkin olla todella merikelpoisia ja mainioita matkaveneitä. Pienellä veneellä on sitä paitsi hauskaa opetella purjehtimaan, ja kun on muutaman päivän (tai kuukauden) ollut vailla perusmukavuuksia, tuntuu pieni yksiö suihkulla ja keittokomerolla taas korkeatasoisilla mukavuuksilla varustetulta luksuslukaalilta. Purjehdusseuroilla olisikin hyvä tilaisuus jäsenmaksuja helpottamalla tarjota nuorille mahdollisuus liittyä mukaan toimintaan ja sitä kautta jatkaa maamme hyvää purjehduskulttuuria. Purjehdus ja veneily ovat jo pitkään olleet kaiken kansan vapaa-ajanviettomuotoja, ja toivottavasti ne säilyvät sellaisina vastaisuudessakin.

Seuraavana aamuna heräsimme täsmällisesti herätyskellon soidessa kello 7.30. Tunsin itseni todelliseksi merimieheksi, kun nousin reippaasti ylös, vaikka pää painoikin vähintään sata kiloa ja haistoin sieraimissani ihon läpi tulvivan edellisillan rommin tuoksun. Meillä oli edessämme retken viimeinen ylitys ja tiedossa auringon paistetta ja myötätuulta. Hieman yli yhdeksältä sain koputella naapuriveneen miehistön hereille ja pienen rupatteluhetken jälkeen Charapita taputteli Mafaldan kylkeen hyvästien merkiksi ja irrotimme ankkurin Arholman Österhamnin sataman pohjamudista. Pääsimme täydellisessä sivumyötäisessä purjehtimaan mukavaa kuuden solmun vauhtia lähes koko matkan. Vasta pari mailia ennen määräsatamaa jouduimme reagoimaan yltyneeseen tuuleen laskemalla fokan alas. Kesän odotetuimmat treffit tuntuivat luissa ja ytimissä vielä Rödhamnin satamassakin, enkä täydellisestä purjehduksesta huolimatta voi väittää, ettenkö olisi ollut helpottunut, kun pääsimme satamalaituriin ja sain nauttia ansaitun kylmän kokiksen leppoisan tuulen puhaltaessa. Suomen vesille saapumisen kunniaksi ostimme sataman puodista mehukkaat palat savulohta, jotka saivat merimiesten voimatkin pikku hiljaa palautumaan.

torstai 18. elokuuta 2011

Christiansø

Souturetkellä Utklippanilla

Kalmarin linnassa sai ottaa miehestä mittaa oikean ritarin kanssa

Kyllä merellä on mukavaa!

Ilta-aurinko Landsortissa

Dragets kanal

Kahvit matolle ja matot pesulle

Ruotsalaiset merimummukat nostamassa ankkuria

Vähän kovempaa tuulta

maanantai 15. elokuuta 2011

Saaristoloma

Tykitimme Ruotsin etelärannikkoa pitkin vauhdilla muutamassa päivässä majakalta toiselle, eli Utklippanilta Landsortiin. Alun perin meillä ei varsinaisesti ollut tähän erityistä syytä, sillä aikaa oli vielä paljon jäljellä, mutta nopeasti niitä tuli useampikin: olimme kyllästyneitä ruotsalaisten pikkukaupunkien kaupallisiin satamiin ja oikeastaan kaupunkeihinkin, joissa ei ollut enää mitään mielenkiintoista tarjottavaa. Jopa paljon hehkutettu Kalmar kuuluisine linnoineen sai meidät lähinnä haukottelemaan. Enemmän meitä innosti löytö, jonka teimme Kalmarin kirjakaupassa: kirja Ruotsin rannikon luonnonsatamista. Mietimme pitkään kahden vaihtoehdon välillä, ja päädyimme siihen, joka käsittäisi Tukholman saariston. Järkeilimme, että sille olisi lähitulevaisuudessa enemmän käyttöä kuin etelän vastaavalle. Kirja tosin alkoi vasta Landsortista, jonne piti siis pikaisesti päästä. Parin päivän poikkeukselliset mainiot myötätuulet tulivat kuin siunauksena kirjan hankinnalle, ja ei mennyt aikaakaan, kun löysimme itsemme Landsortin viehättävältä majakkasaarelta, Sindbadilta ja Köpiksestä tutun Unelman kyljestä.


Pitkän aavan meren ja tylsän rannikon tuijottelun jälkeen saaristopurjehdus tuntui hunajalta. Ympärillä oli koko ajan jotain katseltavaa ja ihmeteltävää, ja mikä parasta, liikkeellä oli todella paljon veneitä. Tähän mennessä olimme purjehtineet koko matkan lähes yksin, sillä avomerellä veneet häviävät pieniksi pisaroiksi horisonttiin. Niiden tullessa vastaan voi olla tyytyväinen, jos erottaa lipusta minkä maalainen vene mahtaa olla kyseessä. Kapeilla saaristoväylillä veneitä oli ruuhkaksi asti ja oli mukava ottaa muista veneistä mittaa, sillä saatoimme purjehtia koko päivän lähes kylki kyljen saman veneen kanssa. Tämä antoi myös mahdollisuuden tarkkailla purjehduksen lisäksi sitä, mitä muuta veneissä puuhasteltiin, kuka venettä kipparoi tai mitä niissä esimerkiksi syötiin. Myös Charapita pääsi vihdoin omaan elementtiinsä, ja kevyiden tuulten hönkiessä pääsimme purjeilla ohitse, kun isot veneet puksuttelivat koneella eteenpäin. Etelässä olimme lähes poikkeuksetta jokaisen sataman pienin vene. En sinänsä ihmettele, sillä isoissa aalloissa painavammassa veneessä varmasti tuntee olevansa enemmän kotonaan, kuin pienessä ja kevyessä ylirikatussa Charapitassa. Saaristossa se on kuitenkin lipunut ketterästi kuin kissa kevyilläkin tuulilla ja ollut varmasti parempi purjehtija kuin uivat kerrostalot. Ruotsalaiset ovat monissa satamissa poikkeuksetta tulleet kehumaan Albin Expressiä nopeaksi veneeksi. Vasta saaristossa meille selvisi kunnolla, mistä nämä puheet ovat peräisin.


Luonnonsatamakirja oli mainio apuväline vieraassa saaristossa purjehtimiseen. Siinä on merkittynä jokaiselta alueen karttasivulta kelpo paikkoja, jonne purjeveneelläkin on sopiva rantautua, sekä annettu vinkkejä kuinka niitä kannatta lähestyä, sillä monet paikoista sijaitsevat väylistä sivussa. Hyvien ohjeiden ja erinomaisten kuvien lisäksi saarista ja niiden historiasta sekä nykypäivästä on kerrottu varsin kattavasti. Tuli kuin huomaamatta lueskeltua hieman ruotsia, ja saimme näin tietää, missä olemme lomamme viettäneet. Suomen Partiolaisten satamakirjat vaikuttivat tähän superopukseen verrattuna säälittäviltä yritelmiltä, vaikka ovathan ne toki parempia kuin ei mitään. Satamakirjan miinuspuolena oli ehkä kuitenkin se, että me emme suinkaan olleet kirjan ainoita omistajia, ja monet paikoista oli niin täynnä veneitä, että olisi voinut kuvitella saapuneensa vierasvenesatamaan. Toisinaan saimme katsella vierestä esityksiä, joiden teemana oli ankkuriköysishow, sillä näin monen veneen ankkuroituessa samalle lahdelle ei voitu välttyä siltä, etteivätkö köydet silloin tällöin olisi menneet hieman sekaisin. Satamissa oli kuitenkin sopuisa ilmapiiri ja hyvä kesälomatunnelma, joten ”venefestareista” huolimatta homma pysyi hanskassa ilman suurempaa dramatiikkaa.


Saaristossa pääsimme todelliseen kesäloman makuun. Vaikka olemme koko kesän olleetkin lomalla, ei se varsinaisesti siltä ole kaiken aikaa tuntunut. Nyt kaikki palaset tuntuivat olevan kohdallaan. Paria päivää lukuun ottamatta tuulet olivat leppoisia, aurinko paistoi, helle hemmotteli ja purjehduspäivät olivat niin lyhyitä, että välillä ehti pääsemään kesämökkitunnelmaan loikoilemalla riippumatossa ja pesemällä mattoja. Ajankulusta ei juuri tarvinnut välittää, sillä olimme jo niin lähellä kotia, että olisimme päässeet täältä tarpeen vaatiessa kohtalaisen ripeästi kotisatamaan. Heinäkuun vaihtuessa elokuuksi, alkoi takaraivossa kuitenkin kolkutella se, että lomaa on enemmän takana kuin edessä. Tuntui hassulta, kun tajusimme, että sitä oli kuitenkin edessä vielä yhtä paljon, kuin normaalilla työssäkäyvällä on koko kesänä.

Pitkälle matkalle on ehtinyt kertyä paljon uskomattomia purjehduspäiviä ja merimeininkiä, jotka pysyvät mielessä ja muistoissa vielä pitkään. Kaikesta kivasta ja etelän eksotiikasta huolimatta purjehdus tuntui erityisen hyvältä juuri saaristossa. Lieneekö syynä sen kotoisuus, vaihtelevaisuus, vai se, että saariston lapselle se on paras paikka maailmassa?


lauantai 6. elokuuta 2011

Purjehdus on perseestä

Herätyskello soi 6.30 ja satoi vettä. Olimme edellisiltana sopineet yhteislähdöstä saksalaispariskunnan Ninan ja Peterin kanssa Christiansöltä kohti Utklippania, jonne oli matkaa noin 40 mailia. Ehdotin aamulla, että nukkuisimme vielä tovin ja kävisimme sitten sanomassa, että myöhäistämme lähtöä, koska huono ilma ei liiemmin houkuttele kiirehtimään aikaisin liikkeelle. Julius oli kuitenkin jo virittelemässä purjeita valmiiksi, eikä halunnut livistää lähtöajasta. Ärtyneenä sain itseni vihdoin huonosti nukutun yön jälkeen kammettua ylös, ja irrotimme köydet kello 8.15 saksalaisten vielä nukkuessa tukevasti piilossa sateelta. Lähdimme sellaisella rytinällä matkaan, että aamukahvitkin jäivät juomatta, eikä koko pitkäksi päiväksi ollut tehty valmiiksi lainkaan eväitä.

Vailla minkäänlaista motivaatiota istua kökötin sadetakki päällä ja kirosin. Tuulta ei ollut kuin hiukan, aallokkoa sitäkin enemmän, joka tarkoitti purjeiden paukkumista. Sillä hetkellä purjehdus tuntui maailman ärsyttävimmältä puuhalta, ja kyseenalaistin koko touhun mielekkyyden. Tähänkö olin halunnut käyttää kokonaisen kesän? Päivästä toiseen saan kököttää tässä kirotussa purkissa kuuntelemassa purjeiden paukkumista (ja Juliuksen kiroilua), viis säästä ja viis siitä, kiinnostaako se oikeastaan juuri sinä päivänä. En ehkä sittenkään ollut tänä kesänä vapaa tekemään mitä vain. Olin ehkä vapaa ulkomaailman kahleista ja vapaa arjen rutiineista, mutta onko se sama asia kuin vapaus valita, mitä todella haluaa?

Koko kesä purjeveneellä kuulosti ajatuksena houkuttelevan lokoisalta: istuskella veneen kannella ja lueskella kirjoja, viettää mukavia iltoja saarten siimeksessä ja nautiskella bisseä sataman vilskeessä. Todellisuus on kuitenkin ollut haaveita karumpaa; ainaista tuulten vahtaamista, ja niille kiroamista, sillä ne ovat enimmäkseen puhaltaneet väärästä suunnasta, liian kovaa tai liian hiljaa. Kosteassa veneessä nukkuessa ei hyvistä yöunista voi puhua, kun joutuu harva se yö pelkäämään, että joku kiinnityksistä pettää. Merellä ei voi haaveillakaan kirjojen lukemisesta; vene keikkuu niin, että täytyy muutenkin tsempata ettei yrjö lennä. Pissalla käyminenkin on suuren taistelun takana. Selkä on kesän jäljiltä riekaleina ja ryhti kuin 90-vuotiaalla sisällä kökkimisen jäljiltä. Tiskaaminen veneen kannella on hankalaa ja noloa, kun ympärillä kymmenet silmäparit tuijottavat, miten valutan paskavettä jo valmiiksi likaiseen satama-altaaseen. Lisäksi astioita myös tuppaa silloin tällöin tipahtelemaan laitojen yli, ja sille tielle jäävät. Jos sattuu pääsemään suihkuun, täytyy sinne varustautua kuin eväsretkelle ja parhaassa tapauksessa talsia satoja metrejä pitkin rantakatua, jossa samaan aikaan turistit syövät jäätelöä, tai paikalliset kusettavat koiriaan. Sähköä on jos on, joten tietokoneesta on toisinaan yhtä paljon hyötyä kuin bikineistä napajäätiköllä, eikä muistakaan kodinkoneista kannata haaveilla. Kaikki yhteen ynnättynä veneessä eläminen on toisinaan helvetin hankalaa, puhumattakaan purjehduksesta.

Pari tuntia lähdön jälkeen aurinko alkoi paistaa ja näimme Ninan ja Peterinkin takanamme purjeet ylhäällä. Peter toivotti VHF:n kautta hyvää huomenta ja mukavaa purjehduspäivää, joka sillä hetkellä tuntui enemmänkin vittuilulta. Motivaation takaisinsaamiseen meni vielä monta tuntia. Pikku hiljaa merellä alkoi viritä hyvä tuuli, ja aurinko alkoi sulattaa sateessa jähmettynyttä sydäntä. Pääsimme todella leppoisassa surffissa hyvää vauhtia loppumatkan aina Utklippanille saakka, ja satama-altaan portista tyylikkäästi purjeella sisään. Peter ja Nina odottivat siellä jo meitä, ja vietimme heidän kanssaan mukavan loppuillan Utklippanin tutkimisen ja lettukestien merkeissä.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Jazzia ja myrskyä

Koko kesän pituinen purjehdusreissu tarkoittaa myös sitä, että missaamme tasapuolisesti kaikki kesän tapahtumat. Julle oli harmissaan, että monien kesien pituinen putki Pori Jazzeilla katkeaisi. Vaan ei hätää, pääsimme juuri Köpiksen jazzfestivaaleilta ja lisää oli tiedossa. Saavuimme Allingen satamaan yhden aikoihin iltapäivällä, jolloin se oli jo melkoisen tukossa. Sataman porteilla mies viittoi meille, että antakaa mennä perälle asti, siellä olisi tilaa. Satama-altaan aivan toisesta päädystä löytyi pieni, juuri Charapitan mentävä rako ja näin pääsimme sataman parhaalle paikalle. Osasimme arvostaa tätä myöhemmin, kun allas oli ahdettu täyteen veneitä, ja toiset joutuivat maihin päästäkseen hyppimään jopa viiden veneen yli. Laitureita ei ollut, vaan satama-altaasta hypättiin suoraan pitkospuulle, jolta kiivettiin ylös jalkakäytävälle. Siellä meitä jo odottelikin aurinkoinen ruotsalaistäti valmiina ottamaan köysiä vastaan. Kun köydet oli kiinnitetty, hän alkoi pulputtaa iloisesti ja ilmoitti, että tunnin päästä edessämme avautuvalla torilla alkaisi jazzfestarit, jotka kestäisivät koko viikon. Mainiota, aamusta iltaan jazzia suoraan omasta veneestä. Nämä festarit eivät kuitenkaan olleet mitkään porijazzit, vaan esiintyjinä oli bändejä, kuten Mysto’s Hot Lips, New Orleans Delight ja Hot House Jazzmen. Olimme yön yli kestäneen purjehduksen ja loppurutistuksen jäljiltä melkoisen väsähtäneitä ja nälkäisiä. Aamiaisen jälkeen änkesimme molemmat veneen sohvalle, jossa nukuimme kesän makoisimmat nokoset auringonsäteiden ja jazzin tulviessa sisään värittämään unia.
Meillä oli useampikin syy mennä juuri Bornholmiin. Paitsi, että mielenkiinto oli herännyt kun jatkuvasti kuulimme muilta purjehtijoilta kehuja sen ainutlaatuisesta ilmapiiristä, oli jälleen luvassa myrsky. Tiesimme, että muutama päivä pitäisi pysytellä sataman suojissa, eikä Ruotsin etelärannikolta tuntunut löytyvän mitään erityisen kiinnostavaa tuoksi ajaksi. Myös muut veneet olivat ennakoineet myrskyn tuloa, ja Allingen pikkuinen satama alkoi pikku hiljaa täyttyä. Täysin keskellä Itämeren tyrskyjä sijaitsevat Bornholmin pienet satamat saavat suojaa vain niiden ympärille rakennetuilta aallonmurtajilta, jotka eivät kovan tuulen puhaltaessa pysty estämään aaltojen vyörymistä satama-altaisiin. Näin tapahtuessa allas alkaa aaltojen voimasta ”pumppaamaan” ylös alas, joka tekee siellä olosta paitsi epämiellyttävää, myös vaarallista veneiden kolistessa toisiaan vasten. Tästä syystä kovalla myrskyllä satamat sulkevat portit vähentääkseen pumppausta. Tällöin kukaan ei pääse sisään, eikä myöskään ulos.
Jo varhain seuraavana iltapäivänä alkoi satamassa kuhista. Sataman ulommasta altaasta siirrettiin kaikki veneet sisempään altaaseen, jotta luukut voitaisiin sulkea. Jazzfestareiden lisäksi meidän ”takapihalla” oli karnevaalit. Pienen nuorisosirkusryhmän tehdessä voltteja ja kärrynpyöriä jalkakäytävällä, isot miehet taiteilivat veneiden kansilla sohien ja huitoen eri suuntiin. Jokaisella oli oma selkeä näkemys siitä, kuinka pieneen altaaseen saataisiin mahtumaan aivan liikaa veneitä. Lopulta he kumma kyllä onnistuivat mahdottomalta näyttäneessä urakassa, ja alkuiltaan mennessä satamamestari oli pistänyt sataman raskaat portit säppiin. Aallonmurtajan päällä seisovan maston huipulle oli vedetty musta pallo, ja kolme punaista lamppua sytytetty merkiksi merelle, että satamaan ei olisi asiaa. Myrsky oli tulossa. Siitä esimakua satamakarnevaaleille toi tanskalaisvene, jolta oli masto katkennut lähivesillä. Kaksi miestä istui järkytyksestä valkoisena veneessä viskilasit kädessä muiden pyöriessä kärpästen lailla ihmettelemässä veneenraatoa. Heidät otettiin viimeisinä sisään ennen porttien sulkemista.


Pikku hiljaa illan hämärtyessä tuulen nopeus alkoi kasvaa ja samalla aaltojen korkeus nousta. Odotimme levottomina myrskyn saapumista, sillä Allingen sataman aallonmurtaja oli täydellinen tähystyspaikka pauhaavalle ulapalle. Jazzfestarit olivat siirtyneet satamalaiturilta läheiseen telttaan, ja rantakadun kaupat korjailivat ulkoa kaiken irtonaisen talteen. Tuuli vinkui vimmatusti veneiden mastoissa, mutta sataman portit pitivät altaan rauhallisena. Julius kävi illan aikana päivystämässä myrskyn kehittymistä useaan otteeseen. Tuulen piti olla kovimmillaan aamuyöstä neljän aikaan, ja laitoimme herätyskellon herättämään. Kahteen asti nukuin koiran unta ja tunsin kajuutassa, kuinka tuuli otti mastoon ja koko vene tärisi. Nousimme ylös ja lähdimme yhdessä aallonmurtajalle katselemaan myrskyä. Pimeässä yössä ei näkynyt ketään muita, ja kuului vain meren myllerrys, kun aallot rikkoutuivat uloimpaan aallonmurtajaan. Punaiset valot sataman mastossa kiiluivat pelottavina kuin saalistavan pedon silmät, joiden katse oli suunnattuna tiukasti merelle vaanien mahdollisia hädässä olevia veneitä, joilla ei olisi muuta mahdollisuutta kuin paeta myrskyn armottomaan syleilyyn. Seistessämme aallonmurtajan päällä pyysin Juliusta varmuuden vuoksi pitämään minusta kiinni, ettei tuuli kaataisi kumoon ja alas kivikkoon.


Aamun valjettua tuuli oli jo hieman tyyntynyt, mutta aallokko oli saanut yön aikana rauhassa kasvaa, ja se tyrskysi lennättäen vedet jalkakäytävälle. Satamakapteeni kertoi tuulen nopeuden olleen parhaimmillaan 25 m/s. Sateesta piittaamattomina lähdimme kävelemään rantatietä pitkin bongailemaan, mihin osuisi saaren komeimmat aallot ja kauneimmat tyrskyt. Nyt veneiden liikehdintäkin oli jo alkanut, ja jazzin kajahtaessa jostain lähikaduilta näytti, kun ne olisivat tanssahdelleet musiikin tahdissa. Hetkeksi tuuli loppui täysin, mutta jo pian se alkoi puhaltaa uudestaan, tällä kertaa päinvastaisesta suunnasta. Tämä aiheutti mielenkiintoisen ilmiön aalloissa, joiden tyrskyt lensivätkin ikään kuin taaksepäin uuden tuulensuunnan mukaisesti.


Satamaan alkoi pulpahdella veneitä, jotka olivat lähteneet tuulta pakoon saaren toiselta puolelta. Näissä myrskyn jälkimainingeissa Allingeen saapuivat myös uudet saksalaiset ystävämme Nina ja Peter. Me puolestamme lähdimme iltakävelylle Bornholmin pohjoisimpaan kärkeen, Hammer uddeen, josta ihastelimme ilta-auringon laskeutumista majakan tornista. Koko niemi oli kuin suoraan jostain satukirjasta: korkeita, vihreitä kukkuloita, joista yhden päällä oli linna, pieni pursisatama lahden poukamassa ja niemenkärkiä, jotka jatkuivat rannikolla pitkälle eteenpäin. Saavuimme takaisin kylille vasta pimeän laskeuduttua, mutta jo kaukaa tieltä kuulimme mitäs muutakaan kuin jazzin säveliä. Kaivoimme pitkän lenkin jälkeen ansaitut bisset taskuista, ja jäimme kuuntelemaan bändin soittamat tahdit loppuun asti.

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Sormuset

Vaikka matkamme onkin jatkunut jo Bornholmille ja oikeastaan sieltä eteenpäinkin, palaamme hetkeksi Köpikseen, jota ei voi sivuuttaa mainitsematta Sormusia. Heidän ansiotaanhan oikeastaan on se, että ylipäätänsä pääsimme perille. Toukokuun kuudes päivä tein henkilökohtaisen nopeusennätykseni välillä Pursimiehenkatu-Lauttasaari, ja heti kellon lyötyä neljä viiletin töistä kohti Sindbadin laituria. Julius istui jo Unelmassa, kun saavuin puuskuttaen paikalle. Levitimme salongin pöydälle suuren Itämeren kartan, joka oli niin suuri, että se tuntui koko maailman kartalta. Oli vaikea kuvitella, että muutaman viikon päästä me seilaisimme kartan keskipisteessä. Sieltä lähimpään rantaan olisi matkaa kymmeniä maileja, ja me killuisimme siellä pienessä Charapitassa aivan kahdestaan. Teijo ja Eija näyttivät vanhoja lokikirjoja ja kertoivat innostuneina meille tuntemattomista vesistä. Ruotsin rannikko, Tukholma (jonne ei Teijon mukaan kannata unohtua liian pitkäksi aikaa shoppailemaan), Gotlanti ja Öölanti. Kaikki nämä paikat tulisivat meillekin kesän aikana tutuiksi. Kirjoitin pienelle lapulle muistiinpanoja vierailemisen arvoisista satamista. Kotiin viemisiksi saimme niin paljon karttoja, että hädin tuskin jaksoimme kantaa. Niiden parissa vietin pari hikistä työpäivää Metsätalon kirjastossa, sillä ne tulisivat tarpeeseen.
Tasan kaksi kuukautta myöhemmin kiertelimme Köpiksen satamaa silmä tarkkana etsiskellen samaista venettä. Mainittakoon, että satamassa oli useampi sata venettä parissa eri satama-altaassa, joten tietyn veneen löytäminen ei kaikkien pystyssä sojottavien mastojen seasta ollut lainkaan helppoa. Vaan onnistuihan se ja mikä parasta, Unelman vierestä löytyi tyhjä paikka Charapitalle. Tovi myöhemmin kuului laiturilta tuttu ääni, joka toivotti tervetulleeksi Köpikseen. Kuin olisi tullut kotiin. Saimme kaikki tarpeelliset vinkit ja tiedot, kuinka päästä alkuun satamassa ja kaupungissa. Eikä tässä vielä kaikki: seuraavana aamuna veneen kannelle kumahti uunituoreet sämpylät suoraan leipomosta!
Vietimme kaksi hauskaa iltaa Teijon ja Eijan kanssa kuunnellen ja kertoen merijuttuja, ja taidettiin siellä maailmaakin hieman parantaa. Unelman väen seurassa ei kerta kaikkiaan voinut olla viihtymättä, sillä aurinkoinen ilmapiiri tarttui väkisinkin. Kokemamme vastoinkäymiset eivät heidän positiivisen asenteensa ja rautaisen kokemuksen ansiosta enää tuntuneet läheskään yhtä hankalilta. Saimme kannustusta tulevia purjehduksia varten ja pääsimme nauttimaan herkullisen illallisen, jota muistellessa herahtaa vieläkin vesi kielelle. Ruoka ja juoma maistui erityisesti Juliukselle, joka seuraavana aamuna tosin mietti, oliko kala sittenkin ollut hieman suolaista. Myös Köpiksessä majaileva Ninni liittyi seuraamme illalliselle ja hänestä oli myöhemmin korvaamaton apu erään tärkeän asian hoidossa. Kävimme myös tarkistamassa Ninnin palatsin Frederiksbergin puiston laidalla, joka meni kyllä asuinpaikkojen top kolmoseen heittämällä. Teijon ja Eijan Unelma starttasi Köpiksestä muutama päivä ennen Charapitaa ja meillä on kova kiire saada heidät kiinni. Mahtavat Sormuset.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Keula kohti kotia

Köpiksen jälkeen oli tarkoitus kääntää keula vihdoin kohti kotia, ja olimme suunnitelleet lähtöä maanantaiksi. Lähtövalmisteluita, lähinnä ruokien ja juomien ostamisia, oli kuitenkin jonkin verran, ja sunnuntain lepopäivää pyhittäen päätimme siirtää ne maanantaiaamulle. Säätiedotus oli lupaillut hyvää purjehduskeliä maanantaille ja tiistaille, jonka jälkeen uusi matalapaineen keskus olisi jälleen pyyhkäisemässä eteläisen itämeren yli aiheuttaen jonkinasteista päänvaivaa merenkulkijoille kovien tuulten, merenkäynnin ja sateiden muodossa. Halusimme ehtiä sen alta pois, ja mielellään johonkin paikkaan, missä olisi Charapitalle turvallisen sataman lisäksi myös miehistölle jotakin nähtävää ja tehtävää. Tulomatkalla sivuuttamamme Bornholmin saari kiinnosti molempia. Matkaa sinne Kööpenhaminasta oli yli 80 mailia ja hyviä purjehduskelejä ainoastaan puolitoista päivää. Päätimme lähteä ruotsin etelärannikkoa itään ja toivoa hyvää tuulta, tai vaihtoehtoisesti jäädä jonnekin Skånen satamiin.

Neljän jälkeen iltapäivällä, kun kauppakeikka läheiseen supermarkettiin oli vihdoin hoidettu pursiseuran maitokärryjä lainaten, ja vene laitettu kaupunkiloman jäljiltä taas purjehduskelpoiseen kuntoon, oli aika irrottaa köydet ja hyvästellä Kööpenhamina. Alkumatka meni jälleen perinteisten purjesulkeisten muodossa tuulen tyynnyttyä ja alettua vuorotellen. Loppumatkan Tanskan vesillä Falsterbon kanavaan asti pääsimme kuitenkin mukavan sivutuulen kuljettamina. Kanava aukesi meille aikataulun mukaisesti kello 21.00 vaikka olimmekin ainoa läpi kulkeva vene. Alun perin tarkoituksenamme oli jäädä satamaan yöksi kanavan lähistölle ja jatkaa matkaa aamulla, mutta ajellessamme kanavaa pitkin ja katsellessamme vähitellen laskevaa aurinkoa upeassa heinäkuun illassa, päätimme jättää satamaruljanssit ja kunnon yöunet väliin ja pamauttaa yön yli suoraan Bornholmiin. Yöksi oli luvattu täydellistä viidestä kahdeksaan metriä myötätuulta edessä olevalle merialueelle. Päästyämme suhteellisen lyhyen kanavan toiseen päähän olimme jo molemmat vetäneet ylle villahousut, villasukat verkkarit, toppahousut, aluspaidat, villapaidat, päällystakit, pipot, kaulaliinat ja saksan armeijan pakkasrukkaset plus muuta mitä heinäkuisella purjehduksella yleensä tarvitaan. Tähänastiset kokemukset ovat olivat nimittäin opettaneet, ettei mikään vaate ole liikaa yöllä seilatessa.


Alkumatkaa teimme jo yllättävän väkeväksi pikku apulaiseksi osoittautuneen Suzukin avulla. Tässä vaiheessa iltaa päätin ottaa pienet koiranunet valmistautuen yön ja seuraavan päivän valvomiseen. Päivi hoiti perämiehen hommia yhteen asti, jonka jälkeen päästin hänet nukkumaan ja pääsin itse ihailemaan täysin pimeässä yössä taivaalta merelle heijastuvaa täysikuuta. Ennusteessa luvattu tuuli ei tuntunut millään alkavan, ja aloin jo kyllästyä ympäri pyörivän tuuliosoittimen kärsimättömään vahtaamiseen. Kahden aikaan yöllä odotus palkittiin kun tuuliviiri vihdoin alkoi osoittaa tuulen alkaneen puhaltaa hyvällä voimalla koillisesta. Päivi hereille kajuutasta ja purjeet ylös! Purjehdimme täydellisessä sivumyötäisessä tuulessa noin kuuden solmun vauhtia aina seitsemään asti aamulla, jonka jälkeen tuuli alkoi heikentyä. Avomerellä tämänkaltainen tilanne on matkallamme osoittautunut hermoja raastavaksi. Aikaisemmin puhaltaneen tuulen muodostamat aallot jatkavat rullaamistaan tuulen kuitenkaan pystymättä pitämään purjeita vedossa ja siten tasaamaan veneen kulkua. Lopputulos: purjeet ja puomi paukkuvat ja riki kolisee jatkuvasti aallokon ja pienen tuulen heitellessä niitä puolelta toiselle. Tässä vaiheessa yleensä on luultavasti tapana laskea purjeet ja jatkaa matkaa moottorilla. Veneemme on kuitenkin varustettu vain pienellä veneen ulkopuolella olevalla perämoottorilla, jonka käyttäminen tällaisessa aallokossa on vähintään yhtä toivotonta ja hermoja koettelevaa kuin purjeiden paukuttelukin, potkurin ollessa noin puolet ajasta ilmassa ja puolet veden alla. Lisämaustetta tilanteeseen antoi lisäksi se, että kelluimme enemmän tai vähemmän ohjailukyvyttöminä keskellä vilkkaasti liikennöityä Ruotsin rannikon ja Bornholmin välistä rahtiliikenneväylää. Kolistellessamme nyt siis viimeisiä 15 mailia kohti Bornholmia, päätimme rantautua lähimpään satamaan Hammer havniin, Bornholmin länsirannalle. Ollessamme parin mailin päässä satamasta, aikaisemmin himmannut länsi/luoteistuuli heräsi uudelleen, mutta tällä kertaa kaksinkertaisella voimalla. Olemme alkaneet jo nimittää tätä ilmiötä rantautumistuuleksi, joka usein jopa täysin tyynen päivän päätteeksi viriää satamaan tultaessa. Tässä vaiheessa täytyy mainita, että tällä alueella satamat ja niihin tuleminen ei ole aivan samanlaista kuin suojaisessa kotisaaristossa. Satamia voisi pelkistettynä kuvailla kivi/betonibunkkereiksi jotka erottavat niiden sisällä olevan alueen suoraan avomerestä. Lisäksi rannikolle tultaessa meri usein madaltuu ja mereltä vyöryvä aallokko alkaa nousta terävämmäksi ja murtua. Lähestyessämme satamaa tuuli ja pohjanmuodot olivat jo nostattaneet aallokkoa melkoisen suureksi. Emme kumpikaan tienneet minkälainen sataman sisääntulo tai satama-allas on, siinä mielessä, olisiko meillä mahdollisuus ajaa purjeilla sataman portista sisään, ja siten säilyttää veneen ohjailukyky isossa aallokossa ja laskea purjeet vasta sataman suojissa. Perämoottorista olisi ohjailun kannalta tässä aallokossa ja tuulessa lähinnä yhtä paljon hyötyä kuin sähköhammasharjasta. Lähestyessämme sataman kapeaa sisääntuloa Charapitan keikkuessa kuin lastu aalloilla, ja katsellessamme lähestyvää sataman kapeaa sisääntuloa ei päätös ollut enää vaikea. Täyskäännös, isopurje ylös, vetoon ja pois aallonmurtajan ja kallioiden läheisyydestä. Päätimme kiertää saaren itäpuolelle tuulelta suojaan, ja päädyimme upean pohjoiskärjen kierrettyämme lopulta Allingen satamaan.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

No oliko se Kööpenhamina kuin ennen?

Kiertelimme Köpistä aluksi hieman tyypertyneinä. Oli aivan eri asia tulla kaupunkiin veneellä, kuin että olisi hurauttanut lentokoneella. Matka oli meille oikeastaan paljon tärkeämpi kuin itse päämäärä. En koskaan pistänyt ajatustakaan koko paikalle, vaikka se samalla oli kaiken aikaa mielessä ja puheissa. Mitäs sitten kun ollaan Kööpenhaminassa? Päivät kuluivatkin lähinnä kaupungilla pyöriskellessä. Suurkaupungin pöhinät olivat mukavaa vaihtelua veneessä elettyjen viikkojen ja pikkukaupungeissa pyrähtelyjen jälkeen. Lisäksi meillä ei ollut mikään kiire pois, joten saimme rauhassa viettää aikaa koluamalla suurta määränpäätämme.
Köpiksestä jäi kummallekin hyvät fiilikset. Nykyisin kaupunkilomat ovat kiinnostaneet aikaisempaa vähemmän, mutta Köpiksessä oli hyvä kesämeininki. Eläväiset kaupunginosat, pieni suuri kaupunki ja rento ilmapiiri teki olon kotoisaksi hetki ensi askelista lähtien. Oikeastaan ainoan poikkeuksen teki ehkä hieman yllättäen Christiania. Tämä paljon ristiriitoja kohdannut kaupunginosa, hippien koti, jota aikoinaan on kutsuttu myös vapaakaupungiksi, tuntui menettäneensä sen tunnelman, jota on hehkutettu koulun ruotsintunneista lähtien vapaamielisen ja -ehtoisen, sekä ekologisen elämän esikuvana. Helteinen kesäpäivä Fristad Christianiassa tuntui keinotekoisen suvaitsevaiselta ja rennolta tuhnunaamaisten menetettyjen sielujen festareilta. Pääkadun varrella ensimmäisenä vastaan tulivat gangstereiden ylläpitämät hasamarkkinat, kuin rannekekojut Lintsin portilla. Niitä seurasi suuri terassialue, joka oli melkein kuin mikä tahansa terassi puiston keskellä, sillä erotuksella, että tupakan sijaan kaikkien huulilla roikkui spliffi. Positiivisena juttuna todettakoon kuitenkin se, ettei kukaan ollut silmiinpistävän sekaisin. Jälkikäteen ihmettelimme paikkaa eräälle paikalliselle, joka totesi havaintojemme menneen kohtalaisen oikeaan. Christiania ei enää ole niin hip, mitä se on joskus vuosia sitten ollut.
Teimme muutamia havaintoja Kööpenhaminasta. Lieneekö syynä ollut juuri meneillään olleet jazzfestarit tai ei, kaupungilla palloileva jengi vaikutti todella chilliltä. Erityisesti nuoret, mutta oikeastaan todella monet vauvasta vaariin olivat todella tyylikkäitä, eikä mitenkään ärsyttävällä tavalla. Tämä toimi ehkä osaltaan luomaan suurkaupungin omaista tunnelmaa kaupunkiin, joka loppujen lopuksi on samankokoinen kuin Helsinki, vaikkei ikinä uskoisikaan. Toinen erityisen silmiinpistävä asia kaupungissa olivat lenkkeilijät, joita tuli vastaan vuorokaudenajasta ja paikasta huolimatta. Sataman ohittavalla rantabulevardilla niitä vilisi ohi kaiken aikaa, mutta myös keskustassa kävi juoksutrikoiden suhina. Toisaalta kaupungista löytyi myös hämmästyttävä määrä pizzerioita, juottoloita ja muita epäterveellisen elämän kehtoja, joten ne tasapainottivat ilmapiiriä toiseen suuntaan.


Julius oli ottanut yhteyttä erääseen vanhaan tuttavaan, joka asuu Köpiksessä. Näin saimme tekosyyn lähteä ryyppäämään lauantai-illan iloksi. Alkuillasta nautimme pussikaljoista antamatta edes pienen tihkusateen häiritä tätä iloa. Seurueeseen liittyi ensin isäntämme sisko poikaystävänsä kera ja myöhemmin ”tumuinen bissenoutaja”. Opimme illan aikana muun muassa sen, että Tuborg on rokkiolutta, Carlsberg junttiolutta ja Guld Tuborg kaikkien oluiden kuningas. Koska emme häpeäksemme ollut päässeet sitä vielä maistamaan, päätti ”tumuinen bissenoutaja” lähteä hakemaan sitä kaupasta viimeisten tölkkien ollessa jo lähes tyhjiä. Kaupparetki kesti hyvän tovin, ja sen aikana puistossa ohitsemme käveli jo hieman harmaantunut vanha herra, joka oli ulkoiluttamassa koiraa ja frettiä. Mies tuli rupattelemaan hassuja, ja kertoi että hänellä kotona 10 lemmikkiä lisää. Kuulimme, että lähistöllä sijaitsee alkoholistien ja hullujen huone, josta friikit silloin tällöin lähtevät liikenteeseen ja niitä näkyy lähipuistoissa ja -kaduilla. Bissenoutaja oli sympaattinen kaveri: hän ei juuri puhunut englantia, mutta halusi kovasti liittyä silti seuraamme, ja erityisesti kuunnella rupatteluamme, jotta oppisi itsekin jotain. Luottamus hänen paluunsa suhteen kuitenkin laski pikku hiljaa ja ryhdyimme jo suunnittelemaan seuraavaa siirtoa. Hän ei kuitenkaan pettänyt, vaan saapui hengästyneenä ja hikisenä iso muovikassi täynnä paljon puhuttuja Guld Tuborgeja, jääkylmänä tietenkin. Niitä hän oli joutunut metsästämään hieman pidemmältä, mutta kyllä kannatti. Ei niiden verratonta makua, erityisesti lasipullon suusta, oltu turhaan turisteille hehkutettu. Puistosta matkamme jatkui paikallisen kautta kaupungin toiselle laidalle, jota kutsutaan Meatpacking Districtiksi. Nykkiläisen esikuvansa mukaan tällä alueella pakataan yhä edelleen lihaa, mutta tyhjiin varastohalleihin on ryhdytty pystyttämään baareja ja gallerioita. Tämä ei tosin ole sujunut täysin mutkitta: ihmiset kuseksivat kulmilla viikonloppuisin ympäriinsä, joka ei varsinaisesti ole hyvä asia ajatellen lihanpakkauksen tiukkoja hygieniakriteerejä. Baarit olivat tietenkin täynnä jo aiemmin mainittuja trendikkäitä kaupunkilaisia, jotka olivat levittäytyneet baarien pihoille saakka. Musiikki hyvää, kalja vielä parempaa ja tunnelma mainio.

Photo model of the world


Heinäkuisessa sumussa Ruotsin etelärannikolla.


Melodikasoolo "Ei ole Kööpenhamina kuin ennen" säestämässä Köpikseen saapumista


Ystävyysviiri vaihdettiin jo hyvissä ajoin merellä


Skål, København!


Good morning Kastrup lystbådehavn!

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Puolimatkan krouvi

Olemme suunnitelleet matkamme etenemistä moneen otteeseen - ja poikenneet suunnitelmista vähintään yhtä monta kertaa. Aamulla lähtiessä ei juuri koskaan voi olla varma, mistä itsensä illalla lopulta löytää. Toisinaan puhti voi tyystin loppua kesken kaiken, joskus taas tulee niin hyvä tuuli, ettei matkantekoa maltakaan lopettaa. Etelä-Ruotsissa koimme molempia, joskin välillä meinasi usko loppua, että koskaan pääsisimme Köpikseen asti. Toisaalta olimme jo niin lähellä, että yhtenä vaihtoehtona oli mennä loppumatka junalla ja jättää vene johonkin satamaan parkkiin. Tähän vaihtoehtoon turvautuminen olisi kuitenkin tuntunut luovuttamiselta, sillä olimmehan tulleet jo näin pitkän matkan eteenpäin.
Reipas vauhti loi kuitenkin innostusta, kun tajusimme, ettei Köpikseen olekaan enää kuin parin päivän matka, ja sääennuste seuraaville päiville näytti lupaavalta. Lähdimme matkaan tavoitteena päästä Falsterbon kanavalle. Venettä oli viimeisten viikkojen aikana kohdeltu kaltoin, ja istumalaatikko näytti melkoiselta tunkiolta. Sieltä löytyi edellisten viikkojen ruuantähteitä, tapettuja ötököitä ja ties mitä törkyä. Päätimme antaa Charapitalle kunnon pesun ennen Köpikseen saapumista. Ajatus siivouksesta unohtui, kun Falsterbon kanavan silta oli hädin tuskin laskeutunut alas. Juutinrauman komea silta kiilteli horisontissa ja kanavan toisessa päässä puhalsi täydellinen myötätuuli. Pieni iltapurjehdus ja olisimme perillä! Julius kävi kaivelemassa spinnuköydet valmiiksi, ja aloitimme viimeisen pätkän pikku lentonäytöksellä. Se osoittautui kuitenkin hieman hankalaksi, sillä rannat olivat matalat ja liikennettä sekä väisteltävää hieman enemmän mihin olimme tähän mennessä matkan aikana tottuneet. Oli lopulta helpompaa pitää normipurjeet pulleina ja aloittaa juhlat.
Viimeiset Virosta tankatut lonkerot kaivettiin esiin, ja juhlallisin menoin vaihdoimme Tanskan ystävyysviirin saalinkiin. Sillan kupeessa oli jotkin luokkavenekisat meneillään, ja kymmenien veneiden saattue, sekä komea tuulipuisto toivottivat meidät tervetulleeksi. Stereoissa soi tietenkin repeatilla Junnun ”Ei ole Kööpenhamina kuin ennen”, johon keksimme lennosta omia sanoituksia. Parempaa vastaanottoa puolimatkan krouviin emme mitenkään olisi voineet saada: täydellinen myötätuuli ja ilta-aurinko tekivät viimeisestä pätkästä koko matkan parhaan purjehduksen, eikä määränpää, hartaasti odotettu palkintokaan ollut hullumpi. Jos ensimmäisen kerran meinasin seota onnesta nähdessäni Gotlannin rannikon myrskyisän ylityksen jälkeen, oli nyt toinen kerta, kun vatsa kipristeli onnesta. Vaikka kuinka, ainakin meillä, tärkeämpää on matka kuin määränpää, en voi väittää etteikö määränpään saavuttaminen tuntunut lähes satumaiselta.
Sataman edustalla oli kaikenlaisia veneitä liikkeellä: toiset olivat tulossa pitkän matkan takaa, toiset olivat nautiskelemassa iltapurjehduksella. Kaikki liitelivät iloisesti pitkin auringossa kimmeltävää vedenpintaa. Yläpuolellamme laskeutui lentokoneita Köpiksen kentälle niin matalalla, että niiden jylinä tuntui veneen kannessa ja aiheuttaman ilmavirran lähes tunsi hiuksissa. Lentokoneissa saapuvilla sadoilla ihmisillä oli sama määränpää kuin meillä. Osa heistä oli lähtenyt kotoa muutama tunti sitten. Me sen sijaan olimme matkustaneet yli kuukauden.
Kastrupin Lystbådehavnista löysimme Sindbadista tutun Unelman. Tuntui kuin olisi tullut kotiin, kun laittoi köydet kiinni satamalaituriin Unelman viereen. Vastapäätä oli joku paikallinen pesemässä venettään. Merellä ryvettyneinä ja sekaisin onnesta näytimme hänen silmissään varmaan hullujenhuoneelta karanneelta parivaljakolta. Pian saapuivat Unelman Teijo ja Eijakin paikalle toivottamaan meidät tervetulleiksi. Pitkän matkan päätteeksi päätimme palkita rakkaan, urhean purtemme, kesäkotimme Charapitan ja lunastaa lupauksemme antaa sille kunnon pesu Köpikseen saapumisen kunniaksi!

torstai 14. heinäkuuta 2011

Ruotsin rannikkoa etelään

Ruotsin etelärannikolla matka sujui ripeään tahtiin. Mitä lähempänä määränpää häämötti, sitä kovempi kiire meille tuli saavuttaa se. Purjehdimme joka päivä yli 30 mailin päivämatkoja, joka tarkoitti sitä, että satamissa hoidettiin lähinnä pieniä huoltotoimenpiteitä ja nukuttiin, jotta voitaisiin taas seuraavana aamuna jatkaa matkaa. Tuulet olivat mitä olivat, joten välillä pääsimme purjehtimaan muutamia maileja, mutta toisinaan oli kuitenkin pakko turvautua moottoriin keskellä pläkää lätäkköä.
Matkan varrella rantautumisista on pikku hiljaa tullut hieman verenpainetta nostattavia ohjelmanumeroita. Meille tämä on tarkoittanut kuitenkin muuta kuin satamassa rähnäämistä. Matkalla Ronnebystä pikkuiselle Hanön saarelle pääsimme mukavasti purjeilla saaren tuntumaan, kunnes tuuli himmaili hiljalleen, ja jouduimme jatkamaan viimeiset mailit koneella. Samoihin aikoihin takanamme rannikon suunnassa näkyi jo tutuksi tulleita tummia pilviä, eikä kulunut montaakaan hetkeä, kun taivaalla alkoi välähdellä. Plotteri näytti, että matkaa määränpäähän oli 0,5 mailia, joten päätimme viritellä Visbystä ostetut ukkosenjohdattimet valmiiksi ja vääntää Suzukista täydet kierrokset päälle. Ukkospilvet lähestyivät kuitenkin nopeampaa, kun Suzuki puski meitä eteenpäin. Jos se saavuttaisi meidät, ei olisi asiaa mennä pyörimään ukkospuuskassa satama-altaaseen ja tekemään veneestä hakkelusta. Jyrähdykset pystyi jo tuntemaan veneen kannen täristessä jalkojen alla, mutta ne tulivat sen verran välähdysten perässä, että uskaltauduimme toisen veneen jäljessä sisään altaaseen. Kiinnittyminen tapahtui kyljittäin tai ankkurilla. Piti tehdä nopea päätös paikan valinnan suhteen, ja juuri sillä hetkellä ankkuri oli tietenkin takaluukussa kaikkien muiden rojujen ja bensatankin alla. Päätimme valita epäilyttävän tyhjän ja suuren kohdan laiturin päästä, joka seuraavana aamuna osoittautui hyväksi valinnaksi, sillä meitä ennen tullut vene siirtyi siihen keikuttuaan yön satama-altaan toisessa päässä ankkurissa. Nyt kun köydet olivat turvallisesti kiinni, oli mukava siirtyä seuraamaan ukkospilvien lipumista saaren toista rantaa myöten kohti etelää. Näin paikallisia ukkoskuurot voivat merellä olla, ja siksi niitä on hankala ennustaa sääennustuksissa ainakaan kovin tarkasti.
Skånen itäpuolella sijaitsevaa Hanönlahtea ei suotta kutsuta Itämeren pikku Biskajaksi. Tuulta ei ollut nimeksikään lähtiessämme Hanöstä. Sitä oli lopulta niin vähän, että jouduimme ottamaan moottorin jälleen kerran etenemisavuksi. Maininkeja sen sijaan riitti, ja ne vain kasvoivat lähestyessämme rantaa. Moottorimme on saanut matkan aikana osakseen aikamoisen ryöpyn kiukkua ja kirosanoja, ja luottamus sitä kohtaan on ollut vähintään yhtä heikkoa kuin käytettyjen autojen kauppiasta. Olimme kuitenkin hieman pattitilanteessa: tuulta ei kerta kaikkiaan ollut tarpeeksi, joten purjeet vain räpättivät ja kolisivat mastolla. Satamaan oli kuitenkin jollain keinolla päästävä, joten piti antaa moottorille murhaava katse, kunnon potkaisu ja toivoa parasta. Aallot höykyttivät pikku Charapitaa vielä päästyämme Simrishamnin sataman porteista sisään, mutta paljon parjattu moottori osoitti tiukassa paikassa olevansa ihan kelpo kaveri, ja pääsimme sataman suojiin ehjin kyljin.

Lähdimme Simrishamnista seuraavana aamuna yhdeksältä ruuhkan saattelemana. Tämä tuntui olevan suosittu lähtöaika, sillä veneitä pulpahti toisensa perään ulos sataman porteista yli kymmenkunta. Harmaassa säässä otimme suunnaksi rannikkoa eteenpäin niin pitkälle kuin perse kestää. Puolimatkassa nousi merelle sääilmiöistä ehkä ainoa, jota matkalla ei ollut tähän mennessä näkynyt, eli sumu! Onneksi rannikko oli navigoinnin suhteen helppoa, ”valkoista vettä”, eli syvää vettä, jossa saaristoa tai kiviä ei liiemmin ollut tiellä. Pistimme VHF:n päälle, jotta voisimme AIS:n avulla ihmetellä vastaantulevia laivoja. Yhtäkkiä sieltä kuului selvällä suomenkielellä veneen kutsuvan toista venettä. He siirtyivät toiselle kanavalle, ja me tietenkin perässä. Sumun lisäksi, tai ehkä pikemminkin juuri sen takia, ei tapahtunut paljon mitään, joten pieni salakuuntelu piristi mukavasti harmaata päivää. Veneet olivat ilmeisesti tulossa mereltä päin kohti rannikkoa, ja spekuloivat sumussa rantautumista Ystadiin, joka oli meistä seuraava satama. Me päätimme kuitenkin jatkaa vielä eteenpäin Abbekåsiin, sillä kummallista kyllä, sumusta huolimatta tuuli meille juuri sopivasti ja liitelimme viiden solmun nopeutta pitkin lähes tasaista veden pintaa. Sumu hälveni vasta alle mailin päässä rannasta, mutta se riitti kuitenkin helpottamaan rantautumista. Sisääntulo oli jännittävä, sillä sataman edustalla oli todella matalaa, mutta niin kirkas vesi, että pohja näkyi jopa kolmen metrin syvyydessä.
Myötätuulta ensimmäistä kertaa lähes kuukauteen...

...eikä sitä iloa kauan kestänytkään.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Arvoisa Jäätelönvalmistaja,

Mietin tänään kuumeisesti kaupan jäätelöhyllyn ääressä vaikeaa valintaa. Olin jo päätymässä tavanomaiseen, halpaan suklaatuuttiin, mutta viime hetkellä päätin kuitenkin sijoittaa vähäiset rahani Teidän Chocolate Chunk Brownie -jäätelöön ja tarjota vielä tyttöystävällenikin sellaisen. Pettymys oli suuri, ja se kasvoi lusikka lusikalta: minun jäätelössäni ei ollut yhtään sattumaa, tyttöystävän kauhoessa niitä omasta pikaristaan suuhun jokaisella suupalalla. Jäätelöni maistui lähinnä valjulta suklaajäätelöltä, joka oli hädin tuskin parempaa, kuin se halpa suklaatuutti olisi ollut. Tunsin itseni todella petetyksi. Toivon teiltä vastausta, kuinka näin pääsi käymään.

Jäätelöönne karvaasti pettyneenä,
Julius Haartti

Panomies

Veneen tankkaaminen ei ole niin helppoa kuin luulisi. Tähän mennessä tankkaukset on hoidettu useammin maabensiksellä kuin kätevästi satamassa. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että napataan kanisteri kouraan ja kävellään lähimmälle tankkausasemalle, joka saattaa parhaimmillaan olla muutaman kilometrin päässä satamasta.
Meille on ehtinyt muodostua jo satamaansaapumisrutiinit: ensin pyöritellään ja ihmetellään köysien kanssa, sitten siivotaan matkan aikana aiheutetut sotkut sisältä ja ulkoa, jonka jälkeen lähdetään uteliaina tutkiskelemaan, minne oikeastaan olemme saapuneet, tai joutuneet. Viime päivinä kelit ovat olleet niin pläkiä, että moottoria on jouduttu käyttämään apuna matkanteon vauhdittamiseksi, ja näinpä bensakanisteria on kiikuteltu ympäri pieniä ruotsalaiskyliä normaalia ahkerammin.
Lähdimme Bergkvaran vierasvenesatamasta bensanhakuretkelle helteisenä kesäiltana. Tien varressa oli pysähtyneenä avobemari, jonka kuskin penkillä istui tumma pitkälettinen mies kultaketju kaulassa ja käsi rennosti ikkunan pielessä. Mies heitti parin kaverinsa kanssa läppää ja keskeytimme heidän keskustelunsa tiedustelemalla bensiksen sijaintia, johon mies vastasi paksulla jenkkiaksentilla: ”You just walk all way to the pizzzzerrrriiiiiiia”. Lisäksi hän tarjoutui ottamaan minut kyytiin, mutta valitettavasti avobemarissa oli tilaa vain yhdelle, joten Julius joutui kävelemään kanisterin kanssa bensikselle. Mietin houkuttelevaa tarjousta kuumeisesti pari sekuntia, mutta kieltäydyin kuitenkin kohteliaasti panomieheksi ristimämme jätkän kyydistä, ja lähdin Juliuksen kainalossa talsimaan kohti bensistä.

Robinson Crusoe

Pari päivää juhannuksen jälkeen saavuimme Öölantiin, Borgholmin satamaan. Paikka on tunnettu ruotsin kuningasperheen kesänviettopaikkana. Vierasvenesatama olikin komea, ja sieltä löytyi laiturit erikseen megajahdeille, isoille jahdeille ja sillipurkeille. Megajahtilaituri kolisi tyhjyyttään, eikä sillipurkkienkaan rivissä ollut tungosta. Kuumasta kesäpäivästä huolimatta olimme innoissamme tiedosta, että sataman vieraat saisivat käyttää rantahotellin saunaa.

Borgholmin kaupunki oli eriskummallinen paikka, jonka tunnelmaa on sanoin hankala kuvailla. Somat pitsihuvilat, sekä muu kaupunkimiljöö toi mieleen Hangon puutaloineen, mutta kun tarkasteli kauppoja ja ravintoloita lähemmin, oli vaikea ottaa paikkaa tosissaan. Kaikki ympärillä oleva tuntui kuin paluulta kahdeksankymmentäluvulle: kummalliset krääsäkaupat, neonvaloin koristetut jäätelöbaarit, ja tekokukkaistutuksia pursuilevat italialaiset pizzeriat, sekä kirsikkana kakun päällä rantabaari Robinson Crusoe, jonka pihalla oli oikeita tekopalmuja! Pyörittelimme silmiämme epäuskoisina, ja pohdimme, oliko niiden kohderyhmänä nuoret vai vanhukset. Hiljaisena tiistai-iltana kaduilla ei juuri näkynyt kumpiakaan. Ruotsalaisten kesälomakausi ei liene vielä startanneen.

Juliuksen kesäloma sen sijaan näyttää olevan parhaassa vauhdissa

Juhannus

Jätimme juhannusaattona Visbyn sataman taaksemme ja lähdimme kohti Ruotsin rannikkoa. Päätimme ottaa suunnaksi Idön saaren, joka oli kutakuinkin suoraan länteen Visbystä. Edellisen avomeriylityksen vibat mielessä vatsanpohjassa kutkutteli mukavasti köysiä irrotellessa. Keli oli mitä parhain ja purimme reivinkin isosta purjeesta heti alkumatkasta. Päivin faija antoi meille lähteissä matkaan nipun CD-levyjä, jotka sisältävät faijan kaverin, Tiilin Arin, höpinöitä, sekä rokkia eri vuosikymmeniltä. Kokemuksemme Ruotsin radiosta ovat tähän mennessä olleet aika karmivia vaihtoehtojen ollessa lähinnä puheohjelmia ja teknoa, joten tyytyväisinä pistimme CD:t pyörimään ja nautimme kesäaamun raikkaasta tuulesta. Jännittäväksi odotettu ylitys osoittautui kuin lätsähtäneeksi pannukakuksi, kun puolenmatkan jälkeen jouduimme kiskaisemaan Suzukin käyntiin tuulen himmattua lähes täysin.
Ehdimme illaksi sopivasti Idön vierasvenesatamaan keskelle ruotsalaisten juhannusjuhlia. Siellä oli varsinainen kalabaliikki käynnissä, sillä pieni satamalaituri oli tupaten täynnä veneitä, ja lisää saapui tiputellen. Päädyimme kylkikiinnitykseen viidenneksi veneeksi, ja meidän perään vastalaiturin veneistä vedettiin peräköydet. Sitä sekamelskaa möbleerattiin sitten edes takaisin ja ympäri moneen kertaan, kun veneitä saapui tai lähti. Muuten ruotsalaisten juhannusmeiningit olivat ehkä hieman laimeat, sillä enimmäkseen ihmiset kököttivät, ehkä myös sateisen ilman vuoksi, omissa veneissään satunnaisesti naapureille jotain huikkaillen.


Charapita lintuperspektiivistä (Päivi kävi viemässä mastolle ystävyysviirin nostimen)

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Ari Kokko

Julius sai tiistaina yllättäen tekstiviestin, jossa eräs tuttu ilmoitti juuri ohittaneensa Bornholmin ja saapuvansa seuraavana iltana Visbyyn. Viestin lähettäjä oli merten Tarzan, Itämerellä kuuluisa hurja kapteeni, Ari Kokko, jonka kanssa Julius oli juuri ennen lähtöämme ollut Emäsalon lenkillä.
Myrskyn ansiosta jäimme Visbyyn, ja illalla lähdimme kävelylle, sillä rantatien varresta löytyi suuret kiikarit, joilla oli hyvä tähystää merellä seilaavia veneitä. Iltakymmenen jälkeen kuulimme laiturilta kolinaa. Ari Kokko miehistöineen oli saapunut Visbyyn. He olivat veneenhakukeikalla ja seilanneet yhtä kyytiä Rotterdamista saakka. Muutamia vuorokausia kestäneellä matkalla oli ollut kaikenlaista tuulta vastassa, ja hän kertoi meille innostuksissaan tuoreimmat kuulumiset mereltä vaihtaessaan samalla nuuskapussia lennosta huuleen toinen toisensa perään. Visbyn satamassa oli tarkoitus kerätä voimia loppumatkaa varten, mutta aikataulu oli tiukka, sillä Juhan piti lauantaiaamuna olla jo töissä, ja veneen omistajalla. Kävimme tarkistamassa veneen, Hanse 320:n, joka näytti Charapitan rinnalla varsinaiselta lomamökiltä. En voinut uskoa todeksi, kun jätkät kävelivät suihkun kautta suoraan baariin, jonne minäkin päätin hetken empimisen jälkeen lähteä mukaan.

Baarissa oli todella kummallinen meininki: osa porukasta oli aivan ympäripäissään samaan aikaan kun osa veti fine diningia ravintolan terassilla. Eikä kummatkaan tuntuneet olevan toisistaan moksiskaan. Saimme seuraamme tanskalaisia öljynporaajan jälkeläisiä. Koko perheen voimin baariin lähtenyt jengi kuului näihin ensin mainittuihin, ja tyttö oli heistä kaikkein puheliain. Hän istui baarin pöydässä vuoron perään kaikkien vieressä, maisteli innokkaasti drinkkejämme ja halusi kiihkeästi keskustella töistä. Tähän keskustelu kuitenkin jäi, sillä hän ei tuntunut ymmärtävän meitä ja me vielä vähemmän häntä. Siirryimme seuraavaan, hieman normaalimpaan yökerhoon, josta jouduimme kuitenkin pian lähtemään, sillä paikka pisti lapun luukulle jo kahdelta. Ari Kokko poistui paikalta päätään pyöritellen ja suunnisti kaupungin ainoalle auki olevalle snägärille, josta hän ilmoitti ostavansa suurimman aterian, jota kruunuilla myydään. Niitä hän kävi varta vasten nostamassa automaatilta.

Seuraavana aamuna olin hädin tuskin ehtinyt työntää pääni luukusta ulos, kun Ari Kokko oli tapahtumien keskipisteessä. Levähdystauko Visbyssä päättyi lyhyeen, kun pari tuntia baarista paluun jälkeen Hansen poiju oli myrskyn rytistessä irronnut, ja poikien piti salamannopeasti keksiä, kuinka estää veneen musertuminen laituria vasten. Ainoaksi ratkaisuksi löytyi veneen sitominen vastapäisen laiturin poijuun, sekä laituriin, jonne kuitenkin oli hieman matkaa. Köysi oli jollain konstilla saatava poijulta ja laiturilta veneeseen. Silmänräpäyksessä Ari sukelsi laiturilta veteen, kroolasi poijulle ja ui köyden sieltä veneeseen. Siinä hetkessä brittipapat olivat hädin tuskin ehtineet kaivaa lisää fendareita veneidensä turvaksi. Kaiken härdellin keskellä Ari ehti jeesaamaan meille muutamia hyödyllisiä sääsaitteja netistä, sekä jakamaan muita hyviä tiedonmurusia matkaamme varten. Kun muut illemmalla katselivat laiturin suojista peloissaan vielä myrskyn rippeitä pauhaavalle merelle, irrotettiin Hansen köydet laiturista ja se jatkoi matkaansa määränpäänä Tammisaari ja juhannuksen vietto.

Pyörremyrsky

Kaksi päivää Visbyssä venähti lopulta viikoksi. Odottelu kiristeli vuorotellen molempien hermoja, mutta minkäs teit. Pienellä veneellä liikkujan on kunnioitettava tuulia, jotka puolestaan Gotlantiin saapumisemme jälkeen eivät kunnioittaneet meitä laisinkaan. Pari viikkoa tuuli puski lounaasta – juuri siitä suunnasta, jonne seuraavaksi olimme matkalla. Neljänkymmenen mailin kryssiminen ei Charapitalla tullut juuri kysymykseen, joten oli aika viettää kaupunkilomaa. Kun olimme kolunneet Visbyn vanhankaupungin sokkeloiset kujat, huristelleet autolla ympäri saarta, syöneet ulkona, käyneet leffassa ja viidesti jätskillä, sekä viettäneet taas muutaman konnan päivän, kasvoi tarve päästä merelle lopulta niin suureksi, että oli aika ottaa käyttöön suunnitelma B. Öölannin sijaan päätimme huiskaista jonnekin, ”ihansamaminne” Ruotsin rannikolle, ja jatkaa siitä saariston suojissa matkaa eteenpäin.

Vierassataman satamakonttorin ikkunoihin tulostetut tuuliennusteet vesittivät kuitenkin suunnitelmat. Niitä katselemalla huomasimme, että seuraavalle päivälle oli ennustettu poikkeuksellisen kovia tuulia, sillä matalapaineen keskus oli pyyhkäisemässä juuri Gotlannin yli. Tuuliennuste näytti varsin mielenkiintoiselta, sillä säärintaman ollessa Gotlannin päällä, näytti sen keskuksessa olevan aivan tyyntä, mutta reunoilla rytisevän sitäkin enemmän. Päätimme, että säärintaman etenemistä on kuitenkin mukavampi seurata Visbyn satamasta, kuin puolivälistä matkaa kohti Öölantia.

Illalla nukkumaan mennessä oli tyyntä, ja ensimmäistä kertaa saimme Visbyn satamassa mennä nukkumaan niin, ettei vene pumpannut laiturissa ylös alas. Kun seuraavan kerran avasin silmäni noin seitsemältä aamulla, oli meininki aivan erilainen. Vene keikkui edes takaisin, vaan ei kuitenkaan pehmeästi rullaten, vaan terävästi nykien. Julius kirmasi kannelle, ja siellä oli festarit alkanut. Laiturilla palloili miehiä levitellen käsiä ja ihmetellen, mitä pitäisi tehdä, kun tuuli oli yltynyt jo niin kovaksi, että mastoissa paukkui ja köydet narisivat knaapeissa. Koska tämä ei vielä riittänyt, myös sataman betoniponttonilaiturit heiluivat sen näköisinä, että ne voisivat minä tahansa hetkenä irrota liitoksistaan. Ei kulunut kauaa, kun poijut rupesivat pettämään isojen veneiden perästä. Koska kaikki olivat hereillä ja paikalla veneissä, vältyttiin kuitenkin isommilta haavereilta. Yksi virolainen vene törmäsi ilkeän näköisesti laituriin, josta se käytiin hinaamassa suojaisempaan paikkaan. Brittipappojen otsarypyt syvenivät entisestään, kun he kuulivat, että sataman henkilökunta oli huolissaan laitureiden kestävyydestä, ja hälyttivät sukeltajat paikalle tarkistamaan kiinnitykset. Kävin aamukävelyllä aallonmurtajan toisella puolella katsomassa maininkeja. Aallot vyöryivät mereltä rantaan ja tyrskysivät rantakadulle saakka kastellen ohikulkijat. Niin korkeita aaltoja en koskaan ole nähnyt Itämerellä. Myrsky rymisi satamassa koko päivän ja iltaa kohti siitä oli jäljellä enää navakka tuuli. Parhaimmillaan satamasta oli mitattu 26 m/s, joten ei enää tuuliennusteen näkymä ihmetyttänyt.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Tuulista viis, eteenpäin siis

Lorvailu, tai pikemminkin konnan elämä, Fårön maalaisidyllissä alkoi jo käydä työstä, ja kaipasimme jälleen maiseman vaihdosta. Jokapäiväiseksi ohjelmanumeroksi on muodostunut säätiedotusten kuuntelu VHF:llä, sillä emme ole päässeet internetiin tarkastamaan tuulitietoja. Säätiedotusten kuuntelu pitää elämämme myös edes jonkin sortin järjestyksessä, sillä pyjamapäivä toisensa jälkeen alkaa pikku hiljaa pehmentää aivoja. Säätiedotusten kuuntelu on kuin yläasteen ruotsintuntien kuunteluharjoitukset: kirjaan ruutuvihkoon aina päivämäärän, kellonajan ja lähetyksessä luetellut tuulitiedot Juliuksen pyöritellessä silmiä vieressä. Sama meininki siis kuin yläasteella.
Kovia tuulia oli edelleen odotettavissa, mutta aallokko oli laskenut ja päätimme jatkaa eteenpäin. Meidän kanssa samaan aikaan satamasta irrotti köydet myös 40 jalkaisella Swanilla matkaa tehnyt sympaattinen ruotsalaispariskunta, ja sovimme heidän kanssa pitävämme yhteyttä VHF:llä matkan edetessä. Swan ampaisi heti startissa edellemme, ja pian siitä oli enää jäljellä valkoinen täplä horisontissa. Tuuli alkoi myös hieman yltyä, ja päätimme jättää leikin siinä vaiheessa kun vielä oli hyvä fiilis, ja otimme kurssin kohti lähimpänä olevaa satamaa, Kappelshamnia. Swan jatkoi matkaa kuitenkin eteenpäin, sillä sataman syvyys ei riittänyt sille, ja laiturilla pesivät lokit olivat rouvalle liikaa.
Purjehtija on täysin säiden armoilla. Se on kuitenkin eri asia, kuin perustallailu, sillä niin monta asiaa täytyy ottaa huomioon. Ensimmäinen on tuuli: tuuleeko liian kovaa tai liian hiljaa, mistä suunnasta tuuli tulee ja onko se kehittänyt aallokon. Myös purjehtija nauttii auringonpaisteesta ja lämpimästä ilmasta, mutta vesisadettakin on opittava jos ei rakastamaan, niin ainakin sietämään. Yritä siinä sitten purjehtia näitä kaikkia muuttuvia tekijöitä pyöritellessä!
Vihdoin oli odotettavissa kivaa tuulta, jolla pääsisimme puolimatkan krouviin Visbyyn! Lähtöpäivän aamuna vesisade rymisi veneen kattoa vasten, eikä innostanut lainkaan liikkeelle lähtöön. Matkaakaan ei ollut kuin 30 mailia, joten kiirettä ei varsinaisesti ollut pakko pitää. Aamukahvit hörpittyämme, alkoivat pilvet kuitenkin väistyä, ja pääsimme auringonsäteiden siivittämänä matkaan. Kappelshamnin mainiot kalastajapapat olivat jo laiturilla puuhastelemassa veneidensä kimpussa ja heidän lisäksi meidät hyvästeli kaksi yksinpurjehtijaa, joista toinen oli saksalainen. Olimme edellisenä päivänä louskuttanut hieman merikuulumisia saksaksi, josta hän oli varsin mielissään. Mies ei ollut varmaan muutamaan päivään jutellut kenenkään kanssa, ainakaan saksaksi!
Vihdoin pääsimme kunnon lomapurjehdukselle. Tuuli oli lempeä, ja juhlimme nimipäivääni juomalla limpparia ja syömällä vatsat täyteen paprikatöhnällä päällystettyjä suolakeksejä. Jullekin sai vihdoin sihauttaa bissen auki. Lopulta tuuli kävi niin lempeäksi, että viimeiset mailit ajoimme koneella, sillä Visbyn kaupunki oli jo näkyvissä, eikä kärsivällisyytemme riittänyt matkan taittamiseen pikkutuulessa räpsyttelevien purjeiden kanssa. Köydet kiinnitettiin laituriin viideltä, juuri sopivasti illan rientoja varten.

Loma voi alkaa

Saapuminen Fåröhön tuntui, kuin olisi saapunut paratiisiin. Siellä kaikki oli hyvin: mukava ruotsalaisherra hyökkäsi heti laiturille auttamaan meitä rantautumisessa, ja suojaisassa satamassa nukuimme makeat yöunet. Aamulla aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja hellepäivä oli tulossa. Hyörimme veneen kimpussa, makoilimme laiturilla ja mehustelimme hurjaa merimatkaa, josta olimme, Charapita mukaan lukien, selvinneet täysin ilman vaurioita. Saimme vihdoin aloittaa lomailun, sillä pahin tuntui olevan takana.
Fårön Lauterhornin kalastajasatama oli täydellinen lomanviettopaikka. Se oli todella eristyksissä sivistyksen parista, muttei silti tuntunut siltä. Satamassa pääsi suihkuun, mutta kauppaa tai muita palveluita siellä ei ollut, eikä niitä toisaalta tarvinnutkaan, sillä veneen uumenista löytyi ruokaa vielä moneksi päiväksi. Tapasimme Lauterhornissa myös pari vanhempaa suomalaispariskuntaa, jotka mielellään jakoivat kokemuksiaan Ruotsissa ja Tanskassa purjehtimisesta. Nämä vinkit tuntuivatkin kullanarvoisilta, sillä meille koko seutu on aivan uutta ja ihmeellistä. Lisäksi Hessu ja Marja antoivat vielä veikeät Helkama Jekku-laivapyörät lainaksi ja pääsimme liikuttelemaan veneessä jähmettyneitä luitamme Fårön rantateille, jotka olivat kuin pyöräilyä varten tehtyjä.

Gotlannin saari on muodostunut hiekasta, kalkista ja koralleista, ja rannoilla on meren hiomia kalkkikivestä muodostuneita rykelmiä, joita kutsutaan raukeiksi. Varsinkin Fårössä niitä oli paljon rannassa, jonka maisemat hivelivät silmiä. Rantateiden varsilla oli myös vanhoja kalastajien majoja. Kävimme nuuhkimassa niiden pihoilla, ja ilahdukseksi huomasimme, että ne olivat edelleen käytössä ja hyvässä kunnossa. Meininki vaikutti vähän samalta, kuin Vattuniemen vanhoissa siirtolapuutarhamökeissä .
Jatkoimme pyöräretkeä saaren pohjoiskärkeä kohti, josta löytyi vielä lisää raukkeja. Kuvitelma rauhallisesta vapaapäivästä ilman sydämen tykytystä sai kuitenkin uuden käänteen. Yhtäkkiä kuin tyhjästä Juliuksen päähän hyökkäsi äkäinen tiira, ja pian niitä lenteli yläpuolellamme useampia, pahaenteisesti kirkuen. Pyöräilimme Jekuilla vimmatusti eteenpäin samaan aikaan toista kättä heiluttaen ja minä vähintään yhtä kovaa kirkuen kuin tiirat. Pian huomasimme niiden jättäneen meidät rauhaan, mutta en enää tuntenut olevani turvassa, varsinkin kun tiesin, että sama odottaa meitä myös paluumatkalla. Tähän aikaan vuodesta ei sesonki ole vielä alkanut, joka näkyy sekä veneiden että palveluiden puuttumisena. Lintujen pesimäsesonki sen sijaan on huipussaan ja monilla on pesissään juuri kuoriutuneet poikaset, joita ihmisiin tottumattomat emot puolustavat todella aggressiivisesti.
Paluumatkalle varustauduimmekin huolellisesti. Kaivoimme esiin T-paidat, joita heiluttelimme päiden ympärillä kuin pelkoa kylvävät lännensankarit ja näin selvisimme vaarasta ehjin nahoin. Loppumatkasta ”oikasimme” tekemällä pienen harhapistäytymisen kärrypolulle, joka oli ruhjoa Jekkujen renkaat säpäleiksi. Lopulta selviydyimme, jälleen kerran ehjinä takaisin paratiisiin.

Loma Fårössä venähti neljän päivän mittaiseksi, sillä parin päivän ruumiin ja sielun korjailun jälkeen alkoi puhaltaa kova vastatuuli, joka nosti myös aallokon turhan isoksi kryssimiselle. Emme halunneet viedä Charapitaa turhaan aaltojen hakattavaksi. Kun pentterin ainoiden tuoretarvikkeiden virkaa hoitivat enää porkkanat, tuli mieleen lähteä etsiskelemään kauppaa. Lähdimme jalkaisin matkaan, ja tähyilimme pikkutien varrella olevien talojen pihoille sillä silmällä, josko sieltä voisi saada fillareita lainaksi. Pelmahdimme ravintola Lautersin pihaan, ja talon takana oli kaksi pyörää kuin meille tilauksesta, mutta ketään ei näkynyt. Koputtelimme parille eri ovelle, kunnes tärppäsi. Ovelle tuli Nickeksi itsensä esitellyt nuori mies ja huolimatta siitä, että ravintola ei ollut vielä auki, hän kutsui meidät kahville. Juttelimme niitä näitä (ruotsiksi!) ja Nicke kertoi kamalasta onnettomuudesta, jonka vuoksi ravintolan avaaminen oli viivästynyt. Piharakennus oli palanut joitain viikkoja sitten, ja siellä oli mennyt ravintolan tiloja, Nicken koti, vuokrafillarit ja DJ-kamat. Hän kyseli suunnitelmistamme ja kertoi lähiseudun näkemisen arvoisista paikoista. Saimme pihan perällä näkemämme pyörät lainaksi, jotka Nicke vannotti meitä palauttamaan iltaan mennessä. Lähdimme matkaan kuninkaiden pyörillä, hienoilla mustilla Monarkeilla, joissa oli pehmeät satulat ja etukorit. Nähtävyyksistä viis, pyöräretken ehdoton kohokohta oli pikkuinen ICA kulmakauppa, josta saimme uneksimiamme ruokatarvikkeita. Kirsikkana kakun päällä oli vielä visiitti Sylvis Dottrar-nimisessä leipomossa, joka oli jo sulkenut ovensa. Ystävälliset mammat kuitenkin päästivät meidät sisään ja ostimme herkullisen leivänpuolikkaan, joka oli pääni kokoinen ja painoi varmaan vielä enemmän. Onnesta sekaisin poljimme takaisin palauttamaan fillareita Nickelle, joka oli jo lopettanut työt, ja nautiskeli ilta-auringosta terassilla. Heitimme vielä nopeat läpät ja harmittelimme, ettemme ole paikalla seuraavalla viikolla ravintolan avajaisissa.



Lauterhorn, Fårö

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Ostimme Tahkunan majakalta hienon käsinmaalatun puisen voiveitsen, jota ei seuraavana päivänä löytynyt mistään. Epäilimme sen pudonneen rannalle, ja lähdimme etsintäreissulle. Rannalla katselimme merelle. Olimme jo todella tylsistyneitä Lehtman satamaan ja mieli kaipasi laineille ratsastamaan. Yhtäkkiä saimme idean jatkaa matkaa ja pamauttaa suoraan Gotlantiin, sillä Virossa meno tuntui turhan tahmealta. Voiveitsi unohtui ja kirmasimme takaisin veneelle. Tarkistimme tuulitiedot, joiden mukaan myrskyjä ei ollut luvassa. Pakkasimme tavarat kasaan ja täytimme vatsat ennen köysien irrottamista. Vatsanpohjaa alkoi kutitella jo valmisteluja tehdessä. Matka oli pitkä, noin 140 mailia ja se kulki lähes kokonaan avomeren yli.

Alkumatka sujui mukavassa myötiksessä pitkin Viron rannikkoa. Saimme seurata mereltä käsin edellisenä päivänä kävelemäämme reittiä Tahkunan majakalle, ja näimme Hiidenmaan pohjoisrannikon kaksi muutakin majakkaa, Köpun ja Ristnan, joista jälkimmäisen jälkeen edessämme avautui avomeri. Ohitimme Ristnan majakan illalla viittä yli kahdeksan. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, ja vaikka rannassa olikin maininkeja, ne eivät menoamme haitanneet, päinvastoin. Niiden harjalla oli mukava ratsastella eteenpäin tietäen, että maata on seuraavan kerran näkyvissä, kun Gotlannin rannikko ilmaantuu näkökenttään. Nautimme täysin siemauksin merellä olosta, jota oli Lehtman tomuissa jo ehtinyt ikävöimään. Olimme valmistautuneet matkaan hyvin; pitkää ylitystä varten oli keitelty isot annokset herkkupastaa, ja muita suupaloja oli helposti saatavilla. Lisäksi olimme kaivaneet esiin kaikki mahdollisesti tarvittavat vaatteet, sekä makuupussin lepotuokioita varten, ja veneen molemmille sivuille oli viritetty lifelinet siltä varalta, että joutuisimme aallokossa menemään kannelle laskemaan purjeita tai tekemään muita virityksiä.


Ihastelimme auringonlaskua ja söimme illallista. Viron rannikko alkoi jo kadota horisonttiin ja sinne oli matkaakin jo toistakymmentä mailia. Juuri kun olin saanut vatsani täyteen ja päättänyt jättää pastakupin loput säästöön myöhempää nälkää varten, Julius sanoi nähneensä horisontissa salaman. Luulin hänen ensin pelleilevän, mutta ilme oli ehkä liian huolestuneen näköinen jutun ollakseen pilaa. Tuskanhien noustessa otsalle rupesin tiukasti tähystämään horisonttia. Koska siellä ei hetkeen näkynyt mitään, kiukustuin. Olin varma, että Julius pilaili kustannuksellani, mutta se oli tähän tilanteeseen liikaa. Ilmoitin tiukkaan sävyyn, että on todella epäreilua tehdä ilkeällä pelleilyllä matkastani näin inhottavaa. Tuuli oli kuitenkin yltynyt melkoisesti, ja pimeä alkoi uhkaavasti laskeutua meren ylle. Kun ensimmäisestä oli selvitty, tuli pian taas Juliuksen aika säikäyttää uudemman kerran. Tällä kertaa hän ilmoitti, että isoon purjeeseen pitäisi laittaa reivi, sillä siinä alkoi olla turhan paljon voimaa näin kovalla tuulella. Tuntui kuin veret olisivat seisahtaneet hetkeksi. Tajusin, että minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko mennä keikkumaan mastolle ja säätämään reiviä jo todella suureksi kasvaneessa aallokossa, tai ohjailla venettä niin, ettei Julius putoaisi touhutessaan reiviä. Menetin hetkeksi kyvyn ajatella yhtään mitään. Julius ehdotti, että kuivaharjoittelisimme kerran pinnamuuvit, jotta tietäisin kuinka toimia. Kun hän oli kääntänyt veneen vastatuuleen, sanoin olevani valmis tekemään reivin. Ennen kuin edes tajusin mitä oli tapahtunut, olin saanut isopurjeen laskettua ja kiinnitettyä reivikoukkuun, ja olin takaisin istumalaatikon suojissa kiristämässä reiviköyttä. Oksetti, mutten ollut varma johtuiko se jännityksestä vai merenkäynnistä. Ainoa asia, jonka jälkikäteen muistin tilanteesta oli se, että olin itsekin nähnyt salamointia horisontissa.

Sanoin tämän Juliukselle kuitenkin vasta reivauksen jälkeen ja hän oli nähnyt saman. Mietimme kuumeisesti mitä tehdä. Tuuli oli myötäinen kohti salamointia, ja aallokko oli kehittynyt melko suureksi. Takaisin rannikolle oli sen verran matkaa, ettei sinne kryssiminenkään oikein tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Tuuli oli yltynyt entisestään, mutta se ei enää jännittänyt. Salamat välkkyivät monella suunnalla leveänä rintamana edessämme, mutta meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata tilannetta ja toivoa, ettei ukkosrintama tulisi ylitsemme. Tuuli oli jo yltynyt niin paljon, että isopurje oli laskettava kokonaan, ja matkaa jatkettava pikku fokalla, joka pitäisi veneemme ohjailukykyisenä aaltojen höykytyksessä. Tämä ei enää tuntunut yhtä ylivoimaiselta, sillä olinhan selvinnyt jo kerran hengissä masto-operaatiosta. Päätimme ottaa sellaisen suunnan, johon veneen olisi hyvä mennä ja joka olisi ukonilmasta poispäin. Jälkikäteen GPS:stä katsottuna, olimme pyörineet aikamoista sykkyrää ympäriinsä. Lopulta tilanne rupesi kuitenkin helpottamaan. Salamoita tuli enää harvakseltaan ja näytti, ettei rintama menisi ylitsemme, vaan olisimme selviytyneet tilanteesta. Kun merenkäynti oli laantunut, uskalsin jättää Juliuksen kannelle, ja siirryin hetkeksi makuupussin alle lepäämään ja toipumaan järkytyksestä. Emme joutuneet myrskyn silmään, mutta jännää meillä silti oli. Ei pidä unohtaa sitä, että tämä oli ensimmäinen pidempi avomeriylityksemme, ja itse koin tilanteen hurjana erityisesti siksi, etten koe olevani erityisen kokenut tai taitava purjehtija. Lisäksi tietyn lisäjännityksen matkantekoon tekee se, että olemme veneessä kahdestaan, eli kaikki tehtävät jakautuvat molemmille. Tiukassa paikassa ei ole mahdollisuutta lamaantua. Henkisesti tärkeä kapistus veneessä on VHF radio ja AIS vastaanotin, joka näyttää GPS:n näytöllä lähistöllä olevat laivat. Niitä oli jännittävillä hetkillä likellä puolentusinaa, joka toi turvallisuuden tunnetta.

Aamuyön tunteina meno rauhoittui ja merellä oli taas mukavaa. Vatsa oli kuitenkin mennyt jännityksestä aivan sekaisin, ja loppumatkan ajan sen täytteeksi sopivat vain keksit ja omenat. Myös Julius pääsi ottamaan kajuuttaan ansaitut nokoset urakan päätteeksi. Auringon sarastusta oli rauhoittavaa seurata Charapitan lipuessa eteenpäin kohti määränpäätä. Päivän valjettua myös aallokko alkoi kasvaa ja tuuli yltyä. Onneksi tuulen suunta oli meille myötäinen ja aallot pukkasivat parhaimmillaan yli 10 solmun vauhdilla eteenpäin. Aallokko kasvoi kuitenkin niin suureksi ja puuskat olivat yhä kovempia ja kovempia, että jännitys alkoi taas pyörittää sisälmyksiä. Kannella oli hyvä olla, mutta sisälle ei ollut asiaa ja vessahätä tuntui sillä hetkellä maailman häijyimmältä kiroukselta. Yksi asia meitä hemmotteli kuitenkin täysillä ja se oli aurinko, joka paistoi lähes pilvettömältä taivaalta koko päivän, kuten tähän asti kesälomamme joka ikisenä päivänä. Ryhdyimme jossain vaiheessa odottamaan jo malttamattomasti rannikon näkymistä. Julius teki jo yhden vääräksi osoittautuneen hälytyksen, mutta lopulta voittajaksi selviydyin minä. Gotlannin rannikko oli juuri ja juuri silmin havaittavissa neljältä iltapäivällä. Päätimme kiertää Gotlannin pohjoispuolella sijaitsevan Fårön saaren luoteispuolelle, josta löytyisi suositukset saanut satama ja turvaa itätuulelta. Fårö vaikutti kiehtovalta saarelta, kun seurasimme sen rantaviivaa eteenpäin. Tuntui todella, että olimme tulleet täysin uuteen maailmaan. Rannoilla näkyi hassuja taloja ja mystisiä kivimöykkyjä, joiden muodoista löysimme kiikaroimalla eläinhahmoja. Aallokkokin oli tyyntynyt ja Juliuksen teki jo mieli sihauttaa olut auki. Määränpäähän oli enää matkaa pari hassua mailia ja vihdoin pitkä matkamme oli viime silausta vaille takanapäin.

Matka on kuitenkin ohi vasta sitten kun köydet on kiinni laiturissa. Tämän saimme todeta sillä hetkellä, kun näkyvissä oli jo Lauterhornin satamassa kelluvien veneiden mastot. Muutamassa sekunnissa, kuin tyhjästä, alkoi mantereelta puhaltaa todella voimakas mysteerituuli, joka teki rantautumisaikeistamme sillä erää vain haaveita. Emme löytäneet puhurilta kohtaa, joka olisi ollut tarpeeksi rauhallinen purjeiden laskuun, emmekä liiemmin olleet varmoja, olisiko pienestä perämoottorista löytynyt ytyä kuljettamaan venettä moiseen vastatuuleen. Jatkoimme rannikkoa eteenpäin, ja mietimme suunnitelmaa B, kunnes totesimme, että puhuri tuulee koko rannan matkalta, ja etenemisestä tuskin olisi hyötyä. Käännyimme takaisin, ja näimme myös toisen, meitä suuremman purjeveneen lähestyvän samaa satamaa. He pääsivät tyylikkäästi rantaan, joten esimerkistä rohkaistuneina päätimme yrittää samaa. Ison purjeen laskeminen ei mennyt minkään taiteen sääntöjen mukaan: nostin onnistui kiertymään söherölle ja jäi jumiin. Lisäksi reivin pidike oli humahtanut aallokon syövereihin, jonka seurauksen koko purje lävähti alas mastolta. Se saatiin kuitenkin kutakuinkin kasaan, ja pääsimme ilman suurempia vaikeuksia Lauterhornin satama-altaan syliin suojaan. Kun köydet oli kiinnitetty, lähes koko matkan hereillä olleen Juliuksen naamasta näki, että väsymys oli saanut yliotteen. Takana olivat kovia koetelleet 29 tuntia 37 minuuttia ja 147 mailia.

Saavumme Tallinnaan varhain lauantaiaamuna


Auringonlasku merellä Lehtman edustalla