Jazzia ja myrskyä

Koko kesän pituinen purjehdusreissu tarkoittaa myös sitä, että missaamme tasapuolisesti kaikki kesän tapahtumat. Julle oli harmissaan, että monien kesien pituinen putki Pori Jazzeilla katkeaisi. Vaan ei hätää, pääsimme juuri Köpiksen jazzfestivaaleilta ja lisää oli tiedossa. Saavuimme Allingen satamaan yhden aikoihin iltapäivällä, jolloin se oli jo melkoisen tukossa. Sataman porteilla mies viittoi meille, että antakaa mennä perälle asti, siellä olisi tilaa. Satama-altaan aivan toisesta päädystä löytyi pieni, juuri Charapitan mentävä rako ja näin pääsimme sataman parhaalle paikalle. Osasimme arvostaa tätä myöhemmin, kun allas oli ahdettu täyteen veneitä, ja toiset joutuivat maihin päästäkseen hyppimään jopa viiden veneen yli. Laitureita ei ollut, vaan satama-altaasta hypättiin suoraan pitkospuulle, jolta kiivettiin ylös jalkakäytävälle. Siellä meitä jo odottelikin aurinkoinen ruotsalaistäti valmiina ottamaan köysiä vastaan. Kun köydet oli kiinnitetty, hän alkoi pulputtaa iloisesti ja ilmoitti, että tunnin päästä edessämme avautuvalla torilla alkaisi jazzfestarit, jotka kestäisivät koko viikon. Mainiota, aamusta iltaan jazzia suoraan omasta veneestä. Nämä festarit eivät kuitenkaan olleet mitkään porijazzit, vaan esiintyjinä oli bändejä, kuten Mysto’s Hot Lips, New Orleans Delight ja Hot House Jazzmen. Olimme yön yli kestäneen purjehduksen ja loppurutistuksen jäljiltä melkoisen väsähtäneitä ja nälkäisiä. Aamiaisen jälkeen änkesimme molemmat veneen sohvalle, jossa nukuimme kesän makoisimmat nokoset auringonsäteiden ja jazzin tulviessa sisään värittämään unia.
Meillä oli useampikin syy mennä juuri Bornholmiin. Paitsi, että mielenkiinto oli herännyt kun jatkuvasti kuulimme muilta purjehtijoilta kehuja sen ainutlaatuisesta ilmapiiristä, oli jälleen luvassa myrsky. Tiesimme, että muutama päivä pitäisi pysytellä sataman suojissa, eikä Ruotsin etelärannikolta tuntunut löytyvän mitään erityisen kiinnostavaa tuoksi ajaksi. Myös muut veneet olivat ennakoineet myrskyn tuloa, ja Allingen pikkuinen satama alkoi pikku hiljaa täyttyä. Täysin keskellä Itämeren tyrskyjä sijaitsevat Bornholmin pienet satamat saavat suojaa vain niiden ympärille rakennetuilta aallonmurtajilta, jotka eivät kovan tuulen puhaltaessa pysty estämään aaltojen vyörymistä satama-altaisiin. Näin tapahtuessa allas alkaa aaltojen voimasta ”pumppaamaan” ylös alas, joka tekee siellä olosta paitsi epämiellyttävää, myös vaarallista veneiden kolistessa toisiaan vasten. Tästä syystä kovalla myrskyllä satamat sulkevat portit vähentääkseen pumppausta. Tällöin kukaan ei pääse sisään, eikä myöskään ulos.
Jo varhain seuraavana iltapäivänä alkoi satamassa kuhista. Sataman ulommasta altaasta siirrettiin kaikki veneet sisempään altaaseen, jotta luukut voitaisiin sulkea. Jazzfestareiden lisäksi meidän ”takapihalla” oli karnevaalit. Pienen nuorisosirkusryhmän tehdessä voltteja ja kärrynpyöriä jalkakäytävällä, isot miehet taiteilivat veneiden kansilla sohien ja huitoen eri suuntiin. Jokaisella oli oma selkeä näkemys siitä, kuinka pieneen altaaseen saataisiin mahtumaan aivan liikaa veneitä. Lopulta he kumma kyllä onnistuivat mahdottomalta näyttäneessä urakassa, ja alkuiltaan mennessä satamamestari oli pistänyt sataman raskaat portit säppiin. Aallonmurtajan päällä seisovan maston huipulle oli vedetty musta pallo, ja kolme punaista lamppua sytytetty merkiksi merelle, että satamaan ei olisi asiaa. Myrsky oli tulossa. Siitä esimakua satamakarnevaaleille toi tanskalaisvene, jolta oli masto katkennut lähivesillä. Kaksi miestä istui järkytyksestä valkoisena veneessä viskilasit kädessä muiden pyöriessä kärpästen lailla ihmettelemässä veneenraatoa. Heidät otettiin viimeisinä sisään ennen porttien sulkemista.

Pikku hiljaa illan hämärtyessä tuulen nopeus alkoi kasvaa ja samalla aaltojen korkeus nousta. Odotimme levottomina myrskyn saapumista, sillä Allingen sataman aallonmurtaja oli täydellinen tähystyspaikka pauhaavalle ulapalle. Jazzfestarit olivat siirtyneet satamalaiturilta läheiseen telttaan, ja rantakadun kaupat korjailivat ulkoa kaiken irtonaisen talteen. Tuuli vinkui vimmatusti veneiden mastoissa, mutta sataman portit pitivät altaan rauhallisena. Julius kävi illan aikana päivystämässä myrskyn kehittymistä useaan otteeseen. Tuulen piti olla kovimmillaan aamuyöstä neljän aikaan, ja laitoimme herätyskellon herättämään. Kahteen asti nukuin koiran unta ja tunsin kajuutassa, kuinka tuuli otti mastoon ja koko vene tärisi. Nousimme ylös ja lähdimme yhdessä aallonmurtajalle katselemaan myrskyä. Pimeässä yössä ei näkynyt ketään muita, ja kuului vain meren myllerrys, kun aallot rikkoutuivat uloimpaan aallonmurtajaan. Punaiset valot sataman mastossa kiiluivat pelottavina kuin saalistavan pedon silmät, joiden katse oli suunnattuna tiukasti merelle vaanien mahdollisia hädässä olevia veneitä, joilla ei olisi muuta mahdollisuutta kuin paeta myrskyn armottomaan syleilyyn. Seistessämme aallonmurtajan päällä pyysin Juliusta varmuuden vuoksi pitämään minusta kiinni, ettei tuuli kaataisi kumoon ja alas kivikkoon.

Aamun valjettua tuuli oli jo hieman tyyntynyt, mutta aallokko oli saanut yön aikana rauhassa kasvaa, ja se tyrskysi lennättäen vedet jalkakäytävälle. Satamakapteeni kertoi tuulen nopeuden olleen parhaimmillaan 25 m/s. Sateesta piittaamattomina lähdimme kävelemään rantatietä pitkin bongailemaan, mihin osuisi saaren komeimmat aallot ja kauneimmat tyrskyt. Nyt veneiden liikehdintäkin oli jo alkanut, ja jazzin kajahtaessa jostain lähikaduilta näytti, kun ne olisivat tanssahdelleet musiikin tahdissa. Hetkeksi tuuli loppui täysin, mutta jo pian se alkoi puhaltaa uudestaan, tällä kertaa päinvastaisesta suunnasta. Tämä aiheutti mielenkiintoisen ilmiön aalloissa, joiden tyrskyt lensivätkin ikään kuin taaksepäin uuden tuulensuunnan mukaisesti.

Satamaan alkoi pulpahdella veneitä, jotka olivat lähteneet tuulta pakoon saaren toiselta puolelta. Näissä myrskyn jälkimainingeissa Allingeen saapuivat myös uudet saksalaiset ystävämme Nina ja Peter. Me puolestamme lähdimme iltakävelylle Bornholmin pohjoisimpaan kärkeen, Hammer uddeen, josta ihastelimme ilta-auringon laskeutumista majakan tornista. Koko niemi oli kuin suoraan jostain satukirjasta: korkeita, vihreitä kukkuloita, joista yhden päällä oli linna, pieni pursisatama lahden poukamassa ja niemenkärkiä, jotka jatkuivat rannikolla pitkälle eteenpäin. Saavuimme takaisin kylille vasta pimeän laskeuduttua, mutta jo kaukaa tieltä kuulimme mitäs muutakaan kuin jazzin säveliä. Kaivoimme pitkän lenkin jälkeen ansaitut bisset taskuista, ja jäimme kuuntelemaan bändin soittamat tahdit loppuun asti.

Sormuset

Vaikka matkamme onkin jatkunut jo Bornholmille ja oikeastaan sieltä eteenpäinkin, palaamme hetkeksi Köpikseen, jota ei voi sivuuttaa mainitsematta Sormusia. Heidän ansiotaanhan oikeastaan on se, että ylipäätänsä pääsimme perille. Toukokuun kuudes päivä tein henkilökohtaisen nopeusennätykseni välillä Pursimiehenkatu-Lauttasaari, ja heti kellon lyötyä neljä viiletin töistä kohti Sindbadin laituria. Julius istui jo Unelmassa, kun saavuin puuskuttaen paikalle. Levitimme salongin pöydälle suuren Itämeren kartan, joka oli niin suuri, että se tuntui koko maailman kartalta. Oli vaikea kuvitella, että muutaman viikon päästä me seilaisimme kartan keskipisteessä. Sieltä lähimpään rantaan olisi matkaa kymmeniä maileja, ja me killuisimme siellä pienessä Charapitassa aivan kahdestaan. Teijo ja Eija näyttivät vanhoja lokikirjoja ja kertoivat innostuneina meille tuntemattomista vesistä. Ruotsin rannikko, Tukholma (jonne ei Teijon mukaan kannata unohtua liian pitkäksi aikaa shoppailemaan), Gotlanti ja Öölanti. Kaikki nämä paikat tulisivat meillekin kesän aikana tutuiksi. Kirjoitin pienelle lapulle muistiinpanoja vierailemisen arvoisista satamista. Kotiin viemisiksi saimme niin paljon karttoja, että hädin tuskin jaksoimme kantaa. Niiden parissa vietin pari hikistä työpäivää Metsätalon kirjastossa, sillä ne tulisivat tarpeeseen.
Tasan kaksi kuukautta myöhemmin kiertelimme Köpiksen satamaa silmä tarkkana etsiskellen samaista venettä. Mainittakoon, että satamassa oli useampi sata venettä parissa eri satama-altaassa, joten tietyn veneen löytäminen ei kaikkien pystyssä sojottavien mastojen seasta ollut lainkaan helppoa. Vaan onnistuihan se ja mikä parasta, Unelman vierestä löytyi tyhjä paikka Charapitalle. Tovi myöhemmin kuului laiturilta tuttu ääni, joka toivotti tervetulleeksi Köpikseen. Kuin olisi tullut kotiin. Saimme kaikki tarpeelliset vinkit ja tiedot, kuinka päästä alkuun satamassa ja kaupungissa. Eikä tässä vielä kaikki: seuraavana aamuna veneen kannelle kumahti uunituoreet sämpylät suoraan leipomosta!
Vietimme kaksi hauskaa iltaa Teijon ja Eijan kanssa kuunnellen ja kertoen merijuttuja, ja taidettiin siellä maailmaakin hieman parantaa. Unelman väen seurassa ei kerta kaikkiaan voinut olla viihtymättä, sillä aurinkoinen ilmapiiri tarttui väkisinkin. Kokemamme vastoinkäymiset eivät heidän positiivisen asenteensa ja rautaisen kokemuksen ansiosta enää tuntuneet läheskään yhtä hankalilta. Saimme kannustusta tulevia purjehduksia varten ja pääsimme nauttimaan herkullisen illallisen, jota muistellessa herahtaa vieläkin vesi kielelle. Ruoka ja juoma maistui erityisesti Juliukselle, joka seuraavana aamuna tosin mietti, oliko kala sittenkin ollut hieman suolaista. Myös Köpiksessä majaileva Ninni liittyi seuraamme illalliselle ja hänestä oli myöhemmin korvaamaton apu erään tärkeän asian hoidossa. Kävimme myös tarkistamassa Ninnin palatsin Frederiksbergin puiston laidalla, joka meni kyllä asuinpaikkojen top kolmoseen heittämällä. Teijon ja Eijan Unelma starttasi Köpiksestä muutama päivä ennen Charapitaa ja meillä on kova kiire saada heidät kiinni. Mahtavat Sormuset.

Keula kohti kotia

Köpiksen jälkeen oli tarkoitus kääntää keula vihdoin kohti kotia, ja olimme suunnitelleet lähtöä maanantaiksi. Lähtövalmisteluita, lähinnä ruokien ja juomien ostamisia, oli kuitenkin jonkin verran, ja sunnuntain lepopäivää pyhittäen päätimme siirtää ne maanantaiaamulle. Säätiedotus oli lupaillut hyvää purjehduskeliä maanantaille ja tiistaille, jonka jälkeen uusi matalapaineen keskus olisi jälleen pyyhkäisemässä eteläisen itämeren yli aiheuttaen jonkinasteista päänvaivaa merenkulkijoille kovien tuulten, merenkäynnin ja sateiden muodossa. Halusimme ehtiä sen alta pois, ja mielellään johonkin paikkaan, missä olisi Charapitalle turvallisen sataman lisäksi myös miehistölle jotakin nähtävää ja tehtävää. Tulomatkalla sivuuttamamme Bornholmin saari kiinnosti molempia. Matkaa sinne Kööpenhaminasta oli yli 80 mailia ja hyviä purjehduskelejä ainoastaan puolitoista päivää. Päätimme lähteä ruotsin etelärannikkoa itään ja toivoa hyvää tuulta, tai vaihtoehtoisesti jäädä jonnekin Skånen satamiin.

Neljän jälkeen iltapäivällä, kun kauppakeikka läheiseen supermarkettiin oli vihdoin hoidettu pursiseuran maitokärryjä lainaten, ja vene laitettu kaupunkiloman jäljiltä taas purjehduskelpoiseen kuntoon, oli aika irrottaa köydet ja hyvästellä Kööpenhamina. Alkumatka meni jälleen perinteisten purjesulkeisten muodossa tuulen tyynnyttyä ja alettua vuorotellen. Loppumatkan Tanskan vesillä Falsterbon kanavaan asti pääsimme kuitenkin mukavan sivutuulen kuljettamina. Kanava aukesi meille aikataulun mukaisesti kello 21.00 vaikka olimmekin ainoa läpi kulkeva vene. Alun perin tarkoituksenamme oli jäädä satamaan yöksi kanavan lähistölle ja jatkaa matkaa aamulla, mutta ajellessamme kanavaa pitkin ja katsellessamme vähitellen laskevaa aurinkoa upeassa heinäkuun illassa, päätimme jättää satamaruljanssit ja kunnon yöunet väliin ja pamauttaa yön yli suoraan Bornholmiin. Yöksi oli luvattu täydellistä viidestä kahdeksaan metriä myötätuulta edessä olevalle merialueelle. Päästyämme suhteellisen lyhyen kanavan toiseen päähän olimme jo molemmat vetäneet ylle villahousut, villasukat verkkarit, toppahousut, aluspaidat, villapaidat, päällystakit, pipot, kaulaliinat ja saksan armeijan pakkasrukkaset plus muuta mitä heinäkuisella purjehduksella yleensä tarvitaan. Tähänastiset kokemukset ovat olivat nimittäin opettaneet, ettei mikään vaate ole liikaa yöllä seilatessa.

Alkumatkaa teimme jo yllättävän väkeväksi pikku apulaiseksi osoittautuneen Suzukin avulla. Tässä vaiheessa iltaa päätin ottaa pienet koiranunet valmistautuen yön ja seuraavan päivän valvomiseen. Päivi hoiti perämiehen hommia yhteen asti, jonka jälkeen päästin hänet nukkumaan ja pääsin itse ihailemaan täysin pimeässä yössä taivaalta merelle heijastuvaa täysikuuta. Ennusteessa luvattu tuuli ei tuntunut millään alkavan, ja aloin jo kyllästyä ympäri pyörivän tuuliosoittimen kärsimättömään vahtaamiseen. Kahden aikaan yöllä odotus palkittiin kun tuuliviiri vihdoin alkoi osoittaa tuulen alkaneen puhaltaa hyvällä voimalla koillisesta. Päivi hereille kajuutasta ja purjeet ylös! Purjehdimme täydellisessä sivumyötäisessä tuulessa noin kuuden solmun vauhtia aina seitsemään asti aamulla, jonka jälkeen tuuli alkoi heikentyä. Avomerellä tämänkaltainen tilanne on matkallamme osoittautunut hermoja raastavaksi. Aikaisemmin puhaltaneen tuulen muodostamat aallot jatkavat rullaamistaan tuulen kuitenkaan pystymättä pitämään purjeita vedossa ja siten tasaamaan veneen kulkua. Lopputulos: purjeet ja puomi paukkuvat ja riki kolisee jatkuvasti aallokon ja pienen tuulen heitellessä niitä puolelta toiselle. Tässä vaiheessa yleensä on luultavasti tapana laskea purjeet ja jatkaa matkaa moottorilla. Veneemme on kuitenkin varustettu vain pienellä veneen ulkopuolella olevalla perämoottorilla, jonka käyttäminen tällaisessa aallokossa on vähintään yhtä toivotonta ja hermoja koettelevaa kuin purjeiden paukuttelukin, potkurin ollessa noin puolet ajasta ilmassa ja puolet veden alla. Lisämaustetta tilanteeseen antoi lisäksi se, että kelluimme enemmän tai vähemmän ohjailukyvyttöminä keskellä vilkkaasti liikennöityä Ruotsin rannikon ja Bornholmin välistä rahtiliikenneväylää. Kolistellessamme nyt siis viimeisiä 15 mailia kohti Bornholmia, päätimme rantautua lähimpään satamaan Hammer havniin, Bornholmin länsirannalle. Ollessamme parin mailin päässä satamasta, aikaisemmin himmannut länsi/luoteistuuli heräsi uudelleen, mutta tällä kertaa kaksinkertaisella voimalla. Olemme alkaneet jo nimittää tätä ilmiötä rantautumistuuleksi, joka usein jopa täysin tyynen päivän päätteeksi viriää satamaan tultaessa. Tässä vaiheessa täytyy mainita, että tällä alueella satamat ja niihin tuleminen ei ole aivan samanlaista kuin suojaisessa kotisaaristossa. Satamia voisi pelkistettynä kuvailla kivi/betonibunkkereiksi jotka erottavat niiden sisällä olevan alueen suoraan avomerestä. Lisäksi rannikolle tultaessa meri usein madaltuu ja mereltä vyöryvä aallokko alkaa nousta terävämmäksi ja murtua. Lähestyessämme satamaa tuuli ja pohjanmuodot olivat jo nostattaneet aallokkoa melkoisen suureksi. Emme kumpikaan tienneet minkälainen sataman sisääntulo tai satama-allas on, siinä mielessä, olisiko meillä mahdollisuus ajaa purjeilla sataman portista sisään, ja siten säilyttää veneen ohjailukyky isossa aallokossa ja laskea purjeet vasta sataman suojissa. Perämoottorista olisi ohjailun kannalta tässä aallokossa ja tuulessa lähinnä yhtä paljon hyötyä kuin sähköhammasharjasta. Lähestyessämme sataman kapeaa sisääntuloa Charapitan keikkuessa kuin lastu aalloilla, ja katsellessamme lähestyvää sataman kapeaa sisääntuloa ei päätös ollut enää vaikea. Täyskäännös, isopurje ylös, vetoon ja pois aallonmurtajan ja kallioiden läheisyydestä. Päätimme kiertää saaren itäpuolelle tuulelta suojaan, ja päädyimme upean pohjoiskärjen kierrettyämme lopulta Allingen satamaan.

No oliko se Kööpenhamina kuin ennen?

Kiertelimme Köpistä aluksi hieman tyypertyneinä. Oli aivan eri asia tulla kaupunkiin veneellä, kuin että olisi hurauttanut lentokoneella. Matka oli meille oikeastaan paljon tärkeämpi kuin itse päämäärä. En koskaan pistänyt ajatustakaan koko paikalle, vaikka se samalla oli kaiken aikaa mielessä ja puheissa. Mitäs sitten kun ollaan Kööpenhaminassa? Päivät kuluivatkin lähinnä kaupungilla pyöriskellessä. Suurkaupungin pöhinät olivat mukavaa vaihtelua veneessä elettyjen viikkojen ja pikkukaupungeissa pyrähtelyjen jälkeen. Lisäksi meillä ei ollut mikään kiire pois, joten saimme rauhassa viettää aikaa koluamalla suurta määränpäätämme.
Köpiksestä jäi kummallekin hyvät fiilikset. Nykyisin kaupunkilomat ovat kiinnostaneet aikaisempaa vähemmän, mutta Köpiksessä oli hyvä kesämeininki. Eläväiset kaupunginosat, pieni suuri kaupunki ja rento ilmapiiri teki olon kotoisaksi hetki ensi askelista lähtien. Oikeastaan ainoan poikkeuksen teki ehkä hieman yllättäen Christiania. Tämä paljon ristiriitoja kohdannut kaupunginosa, hippien koti, jota aikoinaan on kutsuttu myös vapaakaupungiksi, tuntui menettäneensä sen tunnelman, jota on hehkutettu koulun ruotsintunneista lähtien vapaamielisen ja -ehtoisen, sekä ekologisen elämän esikuvana. Helteinen kesäpäivä Fristad Christianiassa tuntui keinotekoisen suvaitsevaiselta ja rennolta tuhnunaamaisten menetettyjen sielujen festareilta. Pääkadun varrella ensimmäisenä vastaan tulivat gangstereiden ylläpitämät hasamarkkinat, kuin rannekekojut Lintsin portilla. Niitä seurasi suuri terassialue, joka oli melkein kuin mikä tahansa terassi puiston keskellä, sillä erotuksella, että tupakan sijaan kaikkien huulilla roikkui spliffi. Positiivisena juttuna todettakoon kuitenkin se, ettei kukaan ollut silmiinpistävän sekaisin. Jälkikäteen ihmettelimme paikkaa eräälle paikalliselle, joka totesi havaintojemme menneen kohtalaisen oikeaan. Christiania ei enää ole niin hip, mitä se on joskus vuosia sitten ollut.
Teimme muutamia havaintoja Kööpenhaminasta. Lieneekö syynä ollut juuri meneillään olleet jazzfestarit tai ei, kaupungilla palloileva jengi vaikutti todella chilliltä. Erityisesti nuoret, mutta oikeastaan todella monet vauvasta vaariin olivat todella tyylikkäitä, eikä mitenkään ärsyttävällä tavalla. Tämä toimi ehkä osaltaan luomaan suurkaupungin omaista tunnelmaa kaupunkiin, joka loppujen lopuksi on samankokoinen kuin Helsinki, vaikkei ikinä uskoisikaan. Toinen erityisen silmiinpistävä asia kaupungissa olivat lenkkeilijät, joita tuli vastaan vuorokaudenajasta ja paikasta huolimatta. Sataman ohittavalla rantabulevardilla niitä vilisi ohi kaiken aikaa, mutta myös keskustassa kävi juoksutrikoiden suhina. Toisaalta kaupungista löytyi myös hämmästyttävä määrä pizzerioita, juottoloita ja muita epäterveellisen elämän kehtoja, joten ne tasapainottivat ilmapiiriä toiseen suuntaan.

Julius oli ottanut yhteyttä erääseen vanhaan tuttavaan, joka asuu Köpiksessä. Näin saimme tekosyyn lähteä ryyppäämään lauantai-illan iloksi. Alkuillasta nautimme pussikaljoista antamatta edes pienen tihkusateen häiritä tätä iloa. Seurueeseen liittyi ensin isäntämme sisko poikaystävänsä kera ja myöhemmin ”tumuinen bissenoutaja”. Opimme illan aikana muun muassa sen, että Tuborg on rokkiolutta, Carlsberg junttiolutta ja Guld Tuborg kaikkien oluiden kuningas. Koska emme häpeäksemme ollut päässeet sitä vielä maistamaan, päätti ”tumuinen bissenoutaja” lähteä hakemaan sitä kaupasta viimeisten tölkkien ollessa jo lähes tyhjiä. Kaupparetki kesti hyvän tovin, ja sen aikana puistossa ohitsemme käveli jo hieman harmaantunut vanha herra, joka oli ulkoiluttamassa koiraa ja frettiä. Mies tuli rupattelemaan hassuja, ja kertoi että hänellä kotona 10 lemmikkiä lisää. Kuulimme, että lähistöllä sijaitsee alkoholistien ja hullujen huone, josta friikit silloin tällöin lähtevät liikenteeseen ja niitä näkyy lähipuistoissa ja -kaduilla. Bissenoutaja oli sympaattinen kaveri: hän ei juuri puhunut englantia, mutta halusi kovasti liittyä silti seuraamme, ja erityisesti kuunnella rupatteluamme, jotta oppisi itsekin jotain. Luottamus hänen paluunsa suhteen kuitenkin laski pikku hiljaa ja ryhdyimme jo suunnittelemaan seuraavaa siirtoa. Hän ei kuitenkaan pettänyt, vaan saapui hengästyneenä ja hikisenä iso muovikassi täynnä paljon puhuttuja Guld Tuborgeja, jääkylmänä tietenkin. Niitä hän oli joutunut metsästämään hieman pidemmältä, mutta kyllä kannatti. Ei niiden verratonta makua, erityisesti lasipullon suusta, oltu turhaan turisteille hehkutettu. Puistosta matkamme jatkui paikallisen kautta kaupungin toiselle laidalle, jota kutsutaan Meatpacking Districtiksi. Nykkiläisen esikuvansa mukaan tällä alueella pakataan yhä edelleen lihaa, mutta tyhjiin varastohalleihin on ryhdytty pystyttämään baareja ja gallerioita. Tämä ei tosin ole sujunut täysin mutkitta: ihmiset kuseksivat kulmilla viikonloppuisin ympäriinsä, joka ei varsinaisesti ole hyvä asia ajatellen lihanpakkauksen tiukkoja hygieniakriteerejä. Baarit olivat tietenkin täynnä jo aiemmin mainittuja trendikkäitä kaupunkilaisia, jotka olivat levittäytyneet baarien pihoille saakka. Musiikki hyvää, kalja vielä parempaa ja tunnelma mainio.

Photo model of the world

Heinäkuisessa sumussa Ruotsin etelärannikolla.

Melodikasoolo "Ei ole Kööpenhamina kuin ennen" säestämässä Köpikseen saapumista

Ystävyysviiri vaihdettiin jo hyvissä ajoin merellä

Skål, København!

Good morning Kastrup lystbådehavn!

Puolimatkan krouvi

Olemme suunnitelleet matkamme etenemistä moneen otteeseen - ja poikenneet suunnitelmista vähintään yhtä monta kertaa. Aamulla lähtiessä ei juuri koskaan voi olla varma, mistä itsensä illalla lopulta löytää. Toisinaan puhti voi tyystin loppua kesken kaiken, joskus taas tulee niin hyvä tuuli, ettei matkantekoa maltakaan lopettaa. Etelä-Ruotsissa koimme molempia, joskin välillä meinasi usko loppua, että koskaan pääsisimme Köpikseen asti. Toisaalta olimme jo niin lähellä, että yhtenä vaihtoehtona oli mennä loppumatka junalla ja jättää vene johonkin satamaan parkkiin. Tähän vaihtoehtoon turvautuminen olisi kuitenkin tuntunut luovuttamiselta, sillä olimmehan tulleet jo näin pitkän matkan eteenpäin.
Reipas vauhti loi kuitenkin innostusta, kun tajusimme, ettei Köpikseen olekaan enää kuin parin päivän matka, ja sääennuste seuraaville päiville näytti lupaavalta. Lähdimme matkaan tavoitteena päästä Falsterbon kanavalle. Venettä oli viimeisten viikkojen aikana kohdeltu kaltoin, ja istumalaatikko näytti melkoiselta tunkiolta. Sieltä löytyi edellisten viikkojen ruuantähteitä, tapettuja ötököitä ja ties mitä törkyä. Päätimme antaa Charapitalle kunnon pesun ennen Köpikseen saapumista. Ajatus siivouksesta unohtui, kun Falsterbon kanavan silta oli hädin tuskin laskeutunut alas. Juutinrauman komea silta kiilteli horisontissa ja kanavan toisessa päässä puhalsi täydellinen myötätuuli. Pieni iltapurjehdus ja olisimme perillä! Julius kävi kaivelemassa spinnuköydet valmiiksi, ja aloitimme viimeisen pätkän pikku lentonäytöksellä. Se osoittautui kuitenkin hieman hankalaksi, sillä rannat olivat matalat ja liikennettä sekä väisteltävää hieman enemmän mihin olimme tähän mennessä matkan aikana tottuneet. Oli lopulta helpompaa pitää normipurjeet pulleina ja aloittaa juhlat.
Viimeiset Virosta tankatut lonkerot kaivettiin esiin, ja juhlallisin menoin vaihdoimme Tanskan ystävyysviirin saalinkiin. Sillan kupeessa oli jotkin luokkavenekisat meneillään, ja kymmenien veneiden saattue, sekä komea tuulipuisto toivottivat meidät tervetulleeksi. Stereoissa soi tietenkin repeatilla Junnun ”Ei ole Kööpenhamina kuin ennen”, johon keksimme lennosta omia sanoituksia. Parempaa vastaanottoa puolimatkan krouviin emme mitenkään olisi voineet saada: täydellinen myötätuuli ja ilta-aurinko tekivät viimeisestä pätkästä koko matkan parhaan purjehduksen, eikä määränpää, hartaasti odotettu palkintokaan ollut hullumpi. Jos ensimmäisen kerran meinasin seota onnesta nähdessäni Gotlannin rannikon myrskyisän ylityksen jälkeen, oli nyt toinen kerta, kun vatsa kipristeli onnesta. Vaikka kuinka, ainakin meillä, tärkeämpää on matka kuin määränpää, en voi väittää etteikö määränpään saavuttaminen tuntunut lähes satumaiselta.
Sataman edustalla oli kaikenlaisia veneitä liikkeellä: toiset olivat tulossa pitkän matkan takaa, toiset olivat nautiskelemassa iltapurjehduksella. Kaikki liitelivät iloisesti pitkin auringossa kimmeltävää vedenpintaa. Yläpuolellamme laskeutui lentokoneita Köpiksen kentälle niin matalalla, että niiden jylinä tuntui veneen kannessa ja aiheuttaman ilmavirran lähes tunsi hiuksissa. Lentokoneissa saapuvilla sadoilla ihmisillä oli sama määränpää kuin meillä. Osa heistä oli lähtenyt kotoa muutama tunti sitten. Me sen sijaan olimme matkustaneet yli kuukauden.
Kastrupin Lystbådehavnista löysimme Sindbadista tutun Unelman. Tuntui kuin olisi tullut kotiin, kun laittoi köydet kiinni satamalaituriin Unelman viereen. Vastapäätä oli joku paikallinen pesemässä venettään. Merellä ryvettyneinä ja sekaisin onnesta näytimme hänen silmissään varmaan hullujenhuoneelta karanneelta parivaljakolta. Pian saapuivat Unelman Teijo ja Eijakin paikalle toivottamaan meidät tervetulleiksi. Pitkän matkan päätteeksi päätimme palkita rakkaan, urhean purtemme, kesäkotimme Charapitan ja lunastaa lupauksemme antaa sille kunnon pesu Köpikseen saapumisen kunniaksi!

Ruotsin rannikkoa etelään

Ruotsin etelärannikolla matka sujui ripeään tahtiin. Mitä lähempänä määränpää häämötti, sitä kovempi kiire meille tuli saavuttaa se. Purjehdimme joka päivä yli 30 mailin päivämatkoja, joka tarkoitti sitä, että satamissa hoidettiin lähinnä pieniä huoltotoimenpiteitä ja nukuttiin, jotta voitaisiin taas seuraavana aamuna jatkaa matkaa. Tuulet olivat mitä olivat, joten välillä pääsimme purjehtimaan muutamia maileja, mutta toisinaan oli kuitenkin pakko turvautua moottoriin keskellä pläkää lätäkköä.
Matkan varrella rantautumisista on pikku hiljaa tullut hieman verenpainetta nostattavia ohjelmanumeroita. Meille tämä on tarkoittanut kuitenkin muuta kuin satamassa rähnäämistä. Matkalla Ronnebystä pikkuiselle Hanön saarelle pääsimme mukavasti purjeilla saaren tuntumaan, kunnes tuuli himmaili hiljalleen, ja jouduimme jatkamaan viimeiset mailit koneella. Samoihin aikoihin takanamme rannikon suunnassa näkyi jo tutuksi tulleita tummia pilviä, eikä kulunut montaakaan hetkeä, kun taivaalla alkoi välähdellä. Plotteri näytti, että matkaa määränpäähän oli 0,5 mailia, joten päätimme viritellä Visbystä ostetut ukkosenjohdattimet valmiiksi ja vääntää Suzukista täydet kierrokset päälle. Ukkospilvet lähestyivät kuitenkin nopeampaa, kun Suzuki puski meitä eteenpäin. Jos se saavuttaisi meidät, ei olisi asiaa mennä pyörimään ukkospuuskassa satama-altaaseen ja tekemään veneestä hakkelusta. Jyrähdykset pystyi jo tuntemaan veneen kannen täristessä jalkojen alla, mutta ne tulivat sen verran välähdysten perässä, että uskaltauduimme toisen veneen jäljessä sisään altaaseen. Kiinnittyminen tapahtui kyljittäin tai ankkurilla. Piti tehdä nopea päätös paikan valinnan suhteen, ja juuri sillä hetkellä ankkuri oli tietenkin takaluukussa kaikkien muiden rojujen ja bensatankin alla. Päätimme valita epäilyttävän tyhjän ja suuren kohdan laiturin päästä, joka seuraavana aamuna osoittautui hyväksi valinnaksi, sillä meitä ennen tullut vene siirtyi siihen keikuttuaan yön satama-altaan toisessa päässä ankkurissa. Nyt kun köydet olivat turvallisesti kiinni, oli mukava siirtyä seuraamaan ukkospilvien lipumista saaren toista rantaa myöten kohti etelää. Näin paikallisia ukkoskuurot voivat merellä olla, ja siksi niitä on hankala ennustaa sääennustuksissa ainakaan kovin tarkasti.
Skånen itäpuolella sijaitsevaa Hanönlahtea ei suotta kutsuta Itämeren pikku Biskajaksi. Tuulta ei ollut nimeksikään lähtiessämme Hanöstä. Sitä oli lopulta niin vähän, että jouduimme ottamaan moottorin jälleen kerran etenemisavuksi. Maininkeja sen sijaan riitti, ja ne vain kasvoivat lähestyessämme rantaa. Moottorimme on saanut matkan aikana osakseen aikamoisen ryöpyn kiukkua ja kirosanoja, ja luottamus sitä kohtaan on ollut vähintään yhtä heikkoa kuin käytettyjen autojen kauppiasta. Olimme kuitenkin hieman pattitilanteessa: tuulta ei kerta kaikkiaan ollut tarpeeksi, joten purjeet vain räpättivät ja kolisivat mastolla. Satamaan oli kuitenkin jollain keinolla päästävä, joten piti antaa moottorille murhaava katse, kunnon potkaisu ja toivoa parasta. Aallot höykyttivät pikku Charapitaa vielä päästyämme Simrishamnin sataman porteista sisään, mutta paljon parjattu moottori osoitti tiukassa paikassa olevansa ihan kelpo kaveri, ja pääsimme sataman suojiin ehjin kyljin.

Lähdimme Simrishamnista seuraavana aamuna yhdeksältä ruuhkan saattelemana. Tämä tuntui olevan suosittu lähtöaika, sillä veneitä pulpahti toisensa perään ulos sataman porteista yli kymmenkunta. Harmaassa säässä otimme suunnaksi rannikkoa eteenpäin niin pitkälle kuin perse kestää. Puolimatkassa nousi merelle sääilmiöistä ehkä ainoa, jota matkalla ei ollut tähän mennessä näkynyt, eli sumu! Onneksi rannikko oli navigoinnin suhteen helppoa, ”valkoista vettä”, eli syvää vettä, jossa saaristoa tai kiviä ei liiemmin ollut tiellä. Pistimme VHF:n päälle, jotta voisimme AIS:n avulla ihmetellä vastaantulevia laivoja. Yhtäkkiä sieltä kuului selvällä suomenkielellä veneen kutsuvan toista venettä. He siirtyivät toiselle kanavalle, ja me tietenkin perässä. Sumun lisäksi, tai ehkä pikemminkin juuri sen takia, ei tapahtunut paljon mitään, joten pieni salakuuntelu piristi mukavasti harmaata päivää. Veneet olivat ilmeisesti tulossa mereltä päin kohti rannikkoa, ja spekuloivat sumussa rantautumista Ystadiin, joka oli meistä seuraava satama. Me päätimme kuitenkin jatkaa vielä eteenpäin Abbekåsiin, sillä kummallista kyllä, sumusta huolimatta tuuli meille juuri sopivasti ja liitelimme viiden solmun nopeutta pitkin lähes tasaista veden pintaa. Sumu hälveni vasta alle mailin päässä rannasta, mutta se riitti kuitenkin helpottamaan rantautumista. Sisääntulo oli jännittävä, sillä sataman edustalla oli todella matalaa, mutta niin kirkas vesi, että pohja näkyi jopa kolmen metrin syvyydessä.

Myötätuulta ensimmäistä kertaa lähes kuukauteen...

...eikä sitä iloa kauan kestänytkään.

Arvoisa Jäätelönvalmistaja,

Mietin tänään kuumeisesti kaupan jäätelöhyllyn ääressä vaikeaa valintaa. Olin jo päätymässä tavanomaiseen, halpaan suklaatuuttiin, mutta viime hetkellä päätin kuitenkin sijoittaa vähäiset rahani Teidän Chocolate Chunk Brownie -jäätelöön ja tarjota vielä tyttöystävällenikin sellaisen. Pettymys oli suuri, ja se kasvoi lusikka lusikalta: minun jäätelössäni ei ollut yhtään sattumaa, tyttöystävän kauhoessa niitä omasta pikaristaan suuhun jokaisella suupalalla. Jäätelöni maistui lähinnä valjulta suklaajäätelöltä, joka oli hädin tuskin parempaa, kuin se halpa suklaatuutti olisi ollut. Tunsin itseni todella petetyksi. Toivon teiltä vastausta, kuinka näin pääsi käymään.

Jäätelöönne karvaasti pettyneenä,
Julius Haartti

Panomies

Veneen tankkaaminen ei ole niin helppoa kuin luulisi. Tähän mennessä tankkaukset on hoidettu useammin maabensiksellä kuin kätevästi satamassa. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että napataan kanisteri kouraan ja kävellään lähimmälle tankkausasemalle, joka saattaa parhaimmillaan olla muutaman kilometrin päässä satamasta.
Meille on ehtinyt muodostua jo satamaansaapumisrutiinit: ensin pyöritellään ja ihmetellään köysien kanssa, sitten siivotaan matkan aikana aiheutetut sotkut sisältä ja ulkoa, jonka jälkeen lähdetään uteliaina tutkiskelemaan, minne oikeastaan olemme saapuneet, tai joutuneet. Viime päivinä kelit ovat olleet niin pläkiä, että moottoria on jouduttu käyttämään apuna matkanteon vauhdittamiseksi, ja näinpä bensakanisteria on kiikuteltu ympäri pieniä ruotsalaiskyliä normaalia ahkerammin.
Lähdimme Bergkvaran vierasvenesatamasta bensanhakuretkelle helteisenä kesäiltana. Tien varressa oli pysähtyneenä avobemari, jonka kuskin penkillä istui tumma pitkälettinen mies kultaketju kaulassa ja käsi rennosti ikkunan pielessä. Mies heitti parin kaverinsa kanssa läppää ja keskeytimme heidän keskustelunsa tiedustelemalla bensiksen sijaintia, johon mies vastasi paksulla jenkkiaksentilla: ”You just walk all way to the pizzzzerrrriiiiiiia”. Lisäksi hän tarjoutui ottamaan minut kyytiin, mutta valitettavasti avobemarissa oli tilaa vain yhdelle, joten Julius joutui kävelemään kanisterin kanssa bensikselle. Mietin houkuttelevaa tarjousta kuumeisesti pari sekuntia, mutta kieltäydyin kuitenkin kohteliaasti panomieheksi ristimämme jätkän kyydistä, ja lähdin Juliuksen kainalossa talsimaan kohti bensistä.

Robinson Crusoe

Pari päivää juhannuksen jälkeen saavuimme Öölantiin, Borgholmin satamaan. Paikka on tunnettu ruotsin kuningasperheen kesänviettopaikkana. Vierasvenesatama olikin komea, ja sieltä löytyi laiturit erikseen megajahdeille, isoille jahdeille ja sillipurkeille. Megajahtilaituri kolisi tyhjyyttään, eikä sillipurkkienkaan rivissä ollut tungosta. Kuumasta kesäpäivästä huolimatta olimme innoissamme tiedosta, että sataman vieraat saisivat käyttää rantahotellin saunaa.

Borgholmin kaupunki oli eriskummallinen paikka, jonka tunnelmaa on sanoin hankala kuvailla. Somat pitsihuvilat, sekä muu kaupunkimiljöö toi mieleen Hangon puutaloineen, mutta kun tarkasteli kauppoja ja ravintoloita lähemmin, oli vaikea ottaa paikkaa tosissaan. Kaikki ympärillä oleva tuntui kuin paluulta kahdeksankymmentäluvulle: kummalliset krääsäkaupat, neonvaloin koristetut jäätelöbaarit, ja tekokukkaistutuksia pursuilevat italialaiset pizzeriat, sekä kirsikkana kakun päällä rantabaari Robinson Crusoe, jonka pihalla oli oikeita tekopalmuja! Pyörittelimme silmiämme epäuskoisina, ja pohdimme, oliko niiden kohderyhmänä nuoret vai vanhukset. Hiljaisena tiistai-iltana kaduilla ei juuri näkynyt kumpiakaan. Ruotsalaisten kesälomakausi ei liene vielä startanneen.

Juliuksen kesäloma sen sijaan näyttää olevan parhaassa vauhdissa

Juhannus

Jätimme juhannusaattona Visbyn sataman taaksemme ja lähdimme kohti Ruotsin rannikkoa. Päätimme ottaa suunnaksi Idön saaren, joka oli kutakuinkin suoraan länteen Visbystä. Edellisen avomeriylityksen vibat mielessä vatsanpohjassa kutkutteli mukavasti köysiä irrotellessa. Keli oli mitä parhain ja purimme reivinkin isosta purjeesta heti alkumatkasta. Päivin faija antoi meille lähteissä matkaan nipun CD-levyjä, jotka sisältävät faijan kaverin, Tiilin Arin, höpinöitä, sekä rokkia eri vuosikymmeniltä. Kokemuksemme Ruotsin radiosta ovat tähän mennessä olleet aika karmivia vaihtoehtojen ollessa lähinnä puheohjelmia ja teknoa, joten tyytyväisinä pistimme CD:t pyörimään ja nautimme kesäaamun raikkaasta tuulesta. Jännittäväksi odotettu ylitys osoittautui kuin lätsähtäneeksi pannukakuksi, kun puolenmatkan jälkeen jouduimme kiskaisemaan Suzukin käyntiin tuulen himmattua lähes täysin.
Ehdimme illaksi sopivasti Idön vierasvenesatamaan keskelle ruotsalaisten juhannusjuhlia. Siellä oli varsinainen kalabaliikki käynnissä, sillä pieni satamalaituri oli tupaten täynnä veneitä, ja lisää saapui tiputellen. Päädyimme kylkikiinnitykseen viidenneksi veneeksi, ja meidän perään vastalaiturin veneistä vedettiin peräköydet. Sitä sekamelskaa möbleerattiin sitten edes takaisin ja ympäri moneen kertaan, kun veneitä saapui tai lähti. Muuten ruotsalaisten juhannusmeiningit olivat ehkä hieman laimeat, sillä enimmäkseen ihmiset kököttivät, ehkä myös sateisen ilman vuoksi, omissa veneissään satunnaisesti naapureille jotain huikkaillen.

Charapita lintuperspektiivistä (Päivi kävi viemässä mastolle ystävyysviirin nostimen)