Julius sai tiistaina yllättäen tekstiviestin, jossa eräs tuttu ilmoitti juuri ohittaneensa Bornholmin ja saapuvansa seuraavana iltana Visbyyn. Viestin lähettäjä oli merten Tarzan, Itämerellä kuuluisa hurja kapteeni, Ari Kokko, jonka kanssa Julius oli juuri ennen lähtöämme ollut Emäsalon lenkillä.
Myrskyn ansiosta jäimme Visbyyn, ja illalla lähdimme kävelylle, sillä rantatien varresta löytyi suuret kiikarit, joilla oli hyvä tähystää merellä seilaavia veneitä. Iltakymmenen jälkeen kuulimme laiturilta kolinaa. Ari Kokko miehistöineen oli saapunut Visbyyn. He olivat veneenhakukeikalla ja seilanneet yhtä kyytiä Rotterdamista saakka. Muutamia vuorokausia kestäneellä matkalla oli ollut kaikenlaista tuulta vastassa, ja hän kertoi meille innostuksissaan tuoreimmat kuulumiset mereltä vaihtaessaan samalla nuuskapussia lennosta huuleen toinen toisensa perään. Visbyn satamassa oli tarkoitus kerätä voimia loppumatkaa varten, mutta aikataulu oli tiukka, sillä Juhan piti lauantaiaamuna olla jo töissä, ja veneen omistajalla. Kävimme tarkistamassa veneen, Hanse 320:n, joka näytti Charapitan rinnalla varsinaiselta lomamökiltä. En voinut uskoa todeksi, kun jätkät kävelivät suihkun kautta suoraan baariin, jonne minäkin päätin hetken empimisen jälkeen lähteä mukaan.
Baarissa oli todella kummallinen meininki: osa porukasta oli aivan ympäripäissään samaan aikaan kun osa veti fine diningia ravintolan terassilla. Eikä kummatkaan tuntuneet olevan toisistaan moksiskaan. Saimme seuraamme tanskalaisia öljynporaajan jälkeläisiä. Koko perheen voimin baariin lähtenyt jengi kuului näihin ensin mainittuihin, ja tyttö oli heistä kaikkein puheliain. Hän istui baarin pöydässä vuoron perään kaikkien vieressä, maisteli innokkaasti drinkkejämme ja halusi kiihkeästi keskustella töistä. Tähän keskustelu kuitenkin jäi, sillä hän ei tuntunut ymmärtävän meitä ja me vielä vähemmän häntä. Siirryimme seuraavaan, hieman normaalimpaan yökerhoon, josta jouduimme kuitenkin pian lähtemään, sillä paikka pisti lapun luukulle jo kahdelta. Ari Kokko poistui paikalta päätään pyöritellen ja suunnisti kaupungin ainoalle auki olevalle snägärille, josta hän ilmoitti ostavansa suurimman aterian, jota kruunuilla myydään. Niitä hän kävi varta vasten nostamassa automaatilta.
Seuraavana aamuna olin hädin tuskin ehtinyt työntää pääni luukusta ulos, kun Ari Kokko oli tapahtumien keskipisteessä. Levähdystauko Visbyssä päättyi lyhyeen, kun pari tuntia baarista paluun jälkeen Hansen poiju oli myrskyn rytistessä irronnut, ja poikien piti salamannopeasti keksiä, kuinka estää veneen musertuminen laituria vasten. Ainoaksi ratkaisuksi löytyi veneen sitominen vastapäisen laiturin poijuun, sekä laituriin, jonne kuitenkin oli hieman matkaa. Köysi oli jollain konstilla saatava poijulta ja laiturilta veneeseen. Silmänräpäyksessä Ari sukelsi laiturilta veteen, kroolasi poijulle ja ui köyden sieltä veneeseen. Siinä hetkessä brittipapat olivat hädin tuskin ehtineet kaivaa lisää fendareita veneidensä turvaksi. Kaiken härdellin keskellä Ari ehti jeesaamaan meille muutamia hyödyllisiä sääsaitteja netistä, sekä jakamaan muita hyviä tiedonmurusia matkaamme varten. Kun muut illemmalla katselivat laiturin suojista peloissaan vielä myrskyn rippeitä pauhaavalle merelle, irrotettiin Hansen köydet laiturista ja se jatkoi matkaansa määränpäänä Tammisaari ja juhannuksen vietto.
sunnuntai 26. kesäkuuta 2011
Pyörremyrsky
Kaksi päivää Visbyssä venähti lopulta viikoksi. Odottelu kiristeli vuorotellen molempien hermoja, mutta minkäs teit. Pienellä veneellä liikkujan on kunnioitettava tuulia, jotka puolestaan Gotlantiin saapumisemme jälkeen eivät kunnioittaneet meitä laisinkaan. Pari viikkoa tuuli puski lounaasta – juuri siitä suunnasta, jonne seuraavaksi olimme matkalla. Neljänkymmenen mailin kryssiminen ei Charapitalla tullut juuri kysymykseen, joten oli aika viettää kaupunkilomaa. Kun olimme kolunneet Visbyn vanhankaupungin sokkeloiset kujat, huristelleet autolla ympäri saarta, syöneet ulkona, käyneet leffassa ja viidesti jätskillä, sekä viettäneet taas muutaman konnan päivän, kasvoi tarve päästä merelle lopulta niin suureksi, että oli aika ottaa käyttöön suunnitelma B. Öölannin sijaan päätimme huiskaista jonnekin, ”ihansamaminne” Ruotsin rannikolle, ja jatkaa siitä saariston suojissa matkaa eteenpäin.
Vierassataman satamakonttorin ikkunoihin tulostetut tuuliennusteet vesittivät kuitenkin suunnitelmat. Niitä katselemalla huomasimme, että seuraavalle päivälle oli ennustettu poikkeuksellisen kovia tuulia, sillä matalapaineen keskus oli pyyhkäisemässä juuri Gotlannin yli. Tuuliennuste näytti varsin mielenkiintoiselta, sillä säärintaman ollessa Gotlannin päällä, näytti sen keskuksessa olevan aivan tyyntä, mutta reunoilla rytisevän sitäkin enemmän. Päätimme, että säärintaman etenemistä on kuitenkin mukavampi seurata Visbyn satamasta, kuin puolivälistä matkaa kohti Öölantia.
Illalla nukkumaan mennessä oli tyyntä, ja ensimmäistä kertaa saimme Visbyn satamassa mennä nukkumaan niin, ettei vene pumpannut laiturissa ylös alas. Kun seuraavan kerran avasin silmäni noin seitsemältä aamulla, oli meininki aivan erilainen. Vene keikkui edes takaisin, vaan ei kuitenkaan pehmeästi rullaten, vaan terävästi nykien. Julius kirmasi kannelle, ja siellä oli festarit alkanut. Laiturilla palloili miehiä levitellen käsiä ja ihmetellen, mitä pitäisi tehdä, kun tuuli oli yltynyt jo niin kovaksi, että mastoissa paukkui ja köydet narisivat knaapeissa. Koska tämä ei vielä riittänyt, myös sataman betoniponttonilaiturit heiluivat sen näköisinä, että ne voisivat minä tahansa hetkenä irrota liitoksistaan. Ei kulunut kauaa, kun poijut rupesivat pettämään isojen veneiden perästä. Koska kaikki olivat hereillä ja paikalla veneissä, vältyttiin kuitenkin isommilta haavereilta. Yksi virolainen vene törmäsi ilkeän näköisesti laituriin, josta se käytiin hinaamassa suojaisempaan paikkaan. Brittipappojen otsarypyt syvenivät entisestään, kun he kuulivat, että sataman henkilökunta oli huolissaan laitureiden kestävyydestä, ja hälyttivät sukeltajat paikalle tarkistamaan kiinnitykset. Kävin aamukävelyllä aallonmurtajan toisella puolella katsomassa maininkeja. Aallot vyöryivät mereltä rantaan ja tyrskysivät rantakadulle saakka kastellen ohikulkijat. Niin korkeita aaltoja en koskaan ole nähnyt Itämerellä. Myrsky rymisi satamassa koko päivän ja iltaa kohti siitä oli jäljellä enää navakka tuuli. Parhaimmillaan satamasta oli mitattu 26 m/s, joten ei enää tuuliennusteen näkymä ihmetyttänyt.
Vierassataman satamakonttorin ikkunoihin tulostetut tuuliennusteet vesittivät kuitenkin suunnitelmat. Niitä katselemalla huomasimme, että seuraavalle päivälle oli ennustettu poikkeuksellisen kovia tuulia, sillä matalapaineen keskus oli pyyhkäisemässä juuri Gotlannin yli. Tuuliennuste näytti varsin mielenkiintoiselta, sillä säärintaman ollessa Gotlannin päällä, näytti sen keskuksessa olevan aivan tyyntä, mutta reunoilla rytisevän sitäkin enemmän. Päätimme, että säärintaman etenemistä on kuitenkin mukavampi seurata Visbyn satamasta, kuin puolivälistä matkaa kohti Öölantia.
Illalla nukkumaan mennessä oli tyyntä, ja ensimmäistä kertaa saimme Visbyn satamassa mennä nukkumaan niin, ettei vene pumpannut laiturissa ylös alas. Kun seuraavan kerran avasin silmäni noin seitsemältä aamulla, oli meininki aivan erilainen. Vene keikkui edes takaisin, vaan ei kuitenkaan pehmeästi rullaten, vaan terävästi nykien. Julius kirmasi kannelle, ja siellä oli festarit alkanut. Laiturilla palloili miehiä levitellen käsiä ja ihmetellen, mitä pitäisi tehdä, kun tuuli oli yltynyt jo niin kovaksi, että mastoissa paukkui ja köydet narisivat knaapeissa. Koska tämä ei vielä riittänyt, myös sataman betoniponttonilaiturit heiluivat sen näköisinä, että ne voisivat minä tahansa hetkenä irrota liitoksistaan. Ei kulunut kauaa, kun poijut rupesivat pettämään isojen veneiden perästä. Koska kaikki olivat hereillä ja paikalla veneissä, vältyttiin kuitenkin isommilta haavereilta. Yksi virolainen vene törmäsi ilkeän näköisesti laituriin, josta se käytiin hinaamassa suojaisempaan paikkaan. Brittipappojen otsarypyt syvenivät entisestään, kun he kuulivat, että sataman henkilökunta oli huolissaan laitureiden kestävyydestä, ja hälyttivät sukeltajat paikalle tarkistamaan kiinnitykset. Kävin aamukävelyllä aallonmurtajan toisella puolella katsomassa maininkeja. Aallot vyöryivät mereltä rantaan ja tyrskysivät rantakadulle saakka kastellen ohikulkijat. Niin korkeita aaltoja en koskaan ole nähnyt Itämerellä. Myrsky rymisi satamassa koko päivän ja iltaa kohti siitä oli jäljellä enää navakka tuuli. Parhaimmillaan satamasta oli mitattu 26 m/s, joten ei enää tuuliennusteen näkymä ihmetyttänyt.
sunnuntai 19. kesäkuuta 2011
Tuulista viis, eteenpäin siis
Lorvailu, tai pikemminkin konnan elämä, Fårön maalaisidyllissä alkoi jo käydä työstä, ja kaipasimme jälleen maiseman vaihdosta. Jokapäiväiseksi ohjelmanumeroksi on muodostunut säätiedotusten kuuntelu VHF:llä, sillä emme ole päässeet internetiin tarkastamaan tuulitietoja. Säätiedotusten kuuntelu pitää elämämme myös edes jonkin sortin järjestyksessä, sillä pyjamapäivä toisensa jälkeen alkaa pikku hiljaa pehmentää aivoja. Säätiedotusten kuuntelu on kuin yläasteen ruotsintuntien kuunteluharjoitukset: kirjaan ruutuvihkoon aina päivämäärän, kellonajan ja lähetyksessä luetellut tuulitiedot Juliuksen pyöritellessä silmiä vieressä. Sama meininki siis kuin yläasteella.
Kovia tuulia oli edelleen odotettavissa, mutta aallokko oli laskenut ja päätimme jatkaa eteenpäin. Meidän kanssa samaan aikaan satamasta irrotti köydet myös 40 jalkaisella Swanilla matkaa tehnyt sympaattinen ruotsalaispariskunta, ja sovimme heidän kanssa pitävämme yhteyttä VHF:llä matkan edetessä. Swan ampaisi heti startissa edellemme, ja pian siitä oli enää jäljellä valkoinen täplä horisontissa. Tuuli alkoi myös hieman yltyä, ja päätimme jättää leikin siinä vaiheessa kun vielä oli hyvä fiilis, ja otimme kurssin kohti lähimpänä olevaa satamaa, Kappelshamnia. Swan jatkoi matkaa kuitenkin eteenpäin, sillä sataman syvyys ei riittänyt sille, ja laiturilla pesivät lokit olivat rouvalle liikaa.
Purjehtija on täysin säiden armoilla. Se on kuitenkin eri asia, kuin perustallailu, sillä niin monta asiaa täytyy ottaa huomioon. Ensimmäinen on tuuli: tuuleeko liian kovaa tai liian hiljaa, mistä suunnasta tuuli tulee ja onko se kehittänyt aallokon. Myös purjehtija nauttii auringonpaisteesta ja lämpimästä ilmasta, mutta vesisadettakin on opittava jos ei rakastamaan, niin ainakin sietämään. Yritä siinä sitten purjehtia näitä kaikkia muuttuvia tekijöitä pyöritellessä!
Vihdoin oli odotettavissa kivaa tuulta, jolla pääsisimme puolimatkan krouviin Visbyyn! Lähtöpäivän aamuna vesisade rymisi veneen kattoa vasten, eikä innostanut lainkaan liikkeelle lähtöön. Matkaakaan ei ollut kuin 30 mailia, joten kiirettä ei varsinaisesti ollut pakko pitää. Aamukahvit hörpittyämme, alkoivat pilvet kuitenkin väistyä, ja pääsimme auringonsäteiden siivittämänä matkaan. Kappelshamnin mainiot kalastajapapat olivat jo laiturilla puuhastelemassa veneidensä kimpussa ja heidän lisäksi meidät hyvästeli kaksi yksinpurjehtijaa, joista toinen oli saksalainen. Olimme edellisenä päivänä louskuttanut hieman merikuulumisia saksaksi, josta hän oli varsin mielissään. Mies ei ollut varmaan muutamaan päivään jutellut kenenkään kanssa, ainakaan saksaksi!
Vihdoin pääsimme kunnon lomapurjehdukselle. Tuuli oli lempeä, ja juhlimme nimipäivääni juomalla limpparia ja syömällä vatsat täyteen paprikatöhnällä päällystettyjä suolakeksejä. Jullekin sai vihdoin sihauttaa bissen auki. Lopulta tuuli kävi niin lempeäksi, että viimeiset mailit ajoimme koneella, sillä Visbyn kaupunki oli jo näkyvissä, eikä kärsivällisyytemme riittänyt matkan taittamiseen pikkutuulessa räpsyttelevien purjeiden kanssa. Köydet kiinnitettiin laituriin viideltä, juuri sopivasti illan rientoja varten.
Kovia tuulia oli edelleen odotettavissa, mutta aallokko oli laskenut ja päätimme jatkaa eteenpäin. Meidän kanssa samaan aikaan satamasta irrotti köydet myös 40 jalkaisella Swanilla matkaa tehnyt sympaattinen ruotsalaispariskunta, ja sovimme heidän kanssa pitävämme yhteyttä VHF:llä matkan edetessä. Swan ampaisi heti startissa edellemme, ja pian siitä oli enää jäljellä valkoinen täplä horisontissa. Tuuli alkoi myös hieman yltyä, ja päätimme jättää leikin siinä vaiheessa kun vielä oli hyvä fiilis, ja otimme kurssin kohti lähimpänä olevaa satamaa, Kappelshamnia. Swan jatkoi matkaa kuitenkin eteenpäin, sillä sataman syvyys ei riittänyt sille, ja laiturilla pesivät lokit olivat rouvalle liikaa.
Purjehtija on täysin säiden armoilla. Se on kuitenkin eri asia, kuin perustallailu, sillä niin monta asiaa täytyy ottaa huomioon. Ensimmäinen on tuuli: tuuleeko liian kovaa tai liian hiljaa, mistä suunnasta tuuli tulee ja onko se kehittänyt aallokon. Myös purjehtija nauttii auringonpaisteesta ja lämpimästä ilmasta, mutta vesisadettakin on opittava jos ei rakastamaan, niin ainakin sietämään. Yritä siinä sitten purjehtia näitä kaikkia muuttuvia tekijöitä pyöritellessä!
Vihdoin oli odotettavissa kivaa tuulta, jolla pääsisimme puolimatkan krouviin Visbyyn! Lähtöpäivän aamuna vesisade rymisi veneen kattoa vasten, eikä innostanut lainkaan liikkeelle lähtöön. Matkaakaan ei ollut kuin 30 mailia, joten kiirettä ei varsinaisesti ollut pakko pitää. Aamukahvit hörpittyämme, alkoivat pilvet kuitenkin väistyä, ja pääsimme auringonsäteiden siivittämänä matkaan. Kappelshamnin mainiot kalastajapapat olivat jo laiturilla puuhastelemassa veneidensä kimpussa ja heidän lisäksi meidät hyvästeli kaksi yksinpurjehtijaa, joista toinen oli saksalainen. Olimme edellisenä päivänä louskuttanut hieman merikuulumisia saksaksi, josta hän oli varsin mielissään. Mies ei ollut varmaan muutamaan päivään jutellut kenenkään kanssa, ainakaan saksaksi!
Vihdoin pääsimme kunnon lomapurjehdukselle. Tuuli oli lempeä, ja juhlimme nimipäivääni juomalla limpparia ja syömällä vatsat täyteen paprikatöhnällä päällystettyjä suolakeksejä. Jullekin sai vihdoin sihauttaa bissen auki. Lopulta tuuli kävi niin lempeäksi, että viimeiset mailit ajoimme koneella, sillä Visbyn kaupunki oli jo näkyvissä, eikä kärsivällisyytemme riittänyt matkan taittamiseen pikkutuulessa räpsyttelevien purjeiden kanssa. Köydet kiinnitettiin laituriin viideltä, juuri sopivasti illan rientoja varten.
Loma voi alkaa
Saapuminen Fåröhön tuntui, kuin olisi saapunut paratiisiin. Siellä kaikki oli hyvin: mukava ruotsalaisherra hyökkäsi heti laiturille auttamaan meitä rantautumisessa, ja suojaisassa satamassa nukuimme makeat yöunet. Aamulla aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja hellepäivä oli tulossa. Hyörimme veneen kimpussa, makoilimme laiturilla ja mehustelimme hurjaa merimatkaa, josta olimme, Charapita mukaan lukien, selvinneet täysin ilman vaurioita. Saimme vihdoin aloittaa lomailun, sillä pahin tuntui olevan takana.
Fårön Lauterhornin kalastajasatama oli täydellinen lomanviettopaikka. Se oli todella eristyksissä sivistyksen parista, muttei silti tuntunut siltä. Satamassa pääsi suihkuun, mutta kauppaa tai muita palveluita siellä ei ollut, eikä niitä toisaalta tarvinnutkaan, sillä veneen uumenista löytyi ruokaa vielä moneksi päiväksi. Tapasimme Lauterhornissa myös pari vanhempaa suomalaispariskuntaa, jotka mielellään jakoivat kokemuksiaan Ruotsissa ja Tanskassa purjehtimisesta. Nämä vinkit tuntuivatkin kullanarvoisilta, sillä meille koko seutu on aivan uutta ja ihmeellistä. Lisäksi Hessu ja Marja antoivat vielä veikeät Helkama Jekku-laivapyörät lainaksi ja pääsimme liikuttelemaan veneessä jähmettyneitä luitamme Fårön rantateille, jotka olivat kuin pyöräilyä varten tehtyjä.
Gotlannin saari on muodostunut hiekasta, kalkista ja koralleista, ja rannoilla on meren hiomia kalkkikivestä muodostuneita rykelmiä, joita kutsutaan raukeiksi. Varsinkin Fårössä niitä oli paljon rannassa, jonka maisemat hivelivät silmiä. Rantateiden varsilla oli myös vanhoja kalastajien majoja. Kävimme nuuhkimassa niiden pihoilla, ja ilahdukseksi huomasimme, että ne olivat edelleen käytössä ja hyvässä kunnossa. Meininki vaikutti vähän samalta, kuin Vattuniemen vanhoissa siirtolapuutarhamökeissä .
Jatkoimme pyöräretkeä saaren pohjoiskärkeä kohti, josta löytyi vielä lisää raukkeja. Kuvitelma rauhallisesta vapaapäivästä ilman sydämen tykytystä sai kuitenkin uuden käänteen. Yhtäkkiä kuin tyhjästä Juliuksen päähän hyökkäsi äkäinen tiira, ja pian niitä lenteli yläpuolellamme useampia, pahaenteisesti kirkuen. Pyöräilimme Jekuilla vimmatusti eteenpäin samaan aikaan toista kättä heiluttaen ja minä vähintään yhtä kovaa kirkuen kuin tiirat. Pian huomasimme niiden jättäneen meidät rauhaan, mutta en enää tuntenut olevani turvassa, varsinkin kun tiesin, että sama odottaa meitä myös paluumatkalla. Tähän aikaan vuodesta ei sesonki ole vielä alkanut, joka näkyy sekä veneiden että palveluiden puuttumisena. Lintujen pesimäsesonki sen sijaan on huipussaan ja monilla on pesissään juuri kuoriutuneet poikaset, joita ihmisiin tottumattomat emot puolustavat todella aggressiivisesti.
Paluumatkalle varustauduimmekin huolellisesti. Kaivoimme esiin T-paidat, joita heiluttelimme päiden ympärillä kuin pelkoa kylvävät lännensankarit ja näin selvisimme vaarasta ehjin nahoin. Loppumatkasta ”oikasimme” tekemällä pienen harhapistäytymisen kärrypolulle, joka oli ruhjoa Jekkujen renkaat säpäleiksi. Lopulta selviydyimme, jälleen kerran ehjinä takaisin paratiisiin.
Loma Fårössä venähti neljän päivän mittaiseksi, sillä parin päivän ruumiin ja sielun korjailun jälkeen alkoi puhaltaa kova vastatuuli, joka nosti myös aallokon turhan isoksi kryssimiselle. Emme halunneet viedä Charapitaa turhaan aaltojen hakattavaksi. Kun pentterin ainoiden tuoretarvikkeiden virkaa hoitivat enää porkkanat, tuli mieleen lähteä etsiskelemään kauppaa. Lähdimme jalkaisin matkaan, ja tähyilimme pikkutien varrella olevien talojen pihoille sillä silmällä, josko sieltä voisi saada fillareita lainaksi. Pelmahdimme ravintola Lautersin pihaan, ja talon takana oli kaksi pyörää kuin meille tilauksesta, mutta ketään ei näkynyt. Koputtelimme parille eri ovelle, kunnes tärppäsi. Ovelle tuli Nickeksi itsensä esitellyt nuori mies ja huolimatta siitä, että ravintola ei ollut vielä auki, hän kutsui meidät kahville. Juttelimme niitä näitä (ruotsiksi!) ja Nicke kertoi kamalasta onnettomuudesta, jonka vuoksi ravintolan avaaminen oli viivästynyt. Piharakennus oli palanut joitain viikkoja sitten, ja siellä oli mennyt ravintolan tiloja, Nicken koti, vuokrafillarit ja DJ-kamat. Hän kyseli suunnitelmistamme ja kertoi lähiseudun näkemisen arvoisista paikoista. Saimme pihan perällä näkemämme pyörät lainaksi, jotka Nicke vannotti meitä palauttamaan iltaan mennessä. Lähdimme matkaan kuninkaiden pyörillä, hienoilla mustilla Monarkeilla, joissa oli pehmeät satulat ja etukorit. Nähtävyyksistä viis, pyöräretken ehdoton kohokohta oli pikkuinen ICA kulmakauppa, josta saimme uneksimiamme ruokatarvikkeita. Kirsikkana kakun päällä oli vielä visiitti Sylvis Dottrar-nimisessä leipomossa, joka oli jo sulkenut ovensa. Ystävälliset mammat kuitenkin päästivät meidät sisään ja ostimme herkullisen leivänpuolikkaan, joka oli pääni kokoinen ja painoi varmaan vielä enemmän. Onnesta sekaisin poljimme takaisin palauttamaan fillareita Nickelle, joka oli jo lopettanut työt, ja nautiskeli ilta-auringosta terassilla. Heitimme vielä nopeat läpät ja harmittelimme, ettemme ole paikalla seuraavalla viikolla ravintolan avajaisissa.
Lauterhorn, Fårö
Fårön Lauterhornin kalastajasatama oli täydellinen lomanviettopaikka. Se oli todella eristyksissä sivistyksen parista, muttei silti tuntunut siltä. Satamassa pääsi suihkuun, mutta kauppaa tai muita palveluita siellä ei ollut, eikä niitä toisaalta tarvinnutkaan, sillä veneen uumenista löytyi ruokaa vielä moneksi päiväksi. Tapasimme Lauterhornissa myös pari vanhempaa suomalaispariskuntaa, jotka mielellään jakoivat kokemuksiaan Ruotsissa ja Tanskassa purjehtimisesta. Nämä vinkit tuntuivatkin kullanarvoisilta, sillä meille koko seutu on aivan uutta ja ihmeellistä. Lisäksi Hessu ja Marja antoivat vielä veikeät Helkama Jekku-laivapyörät lainaksi ja pääsimme liikuttelemaan veneessä jähmettyneitä luitamme Fårön rantateille, jotka olivat kuin pyöräilyä varten tehtyjä.
Gotlannin saari on muodostunut hiekasta, kalkista ja koralleista, ja rannoilla on meren hiomia kalkkikivestä muodostuneita rykelmiä, joita kutsutaan raukeiksi. Varsinkin Fårössä niitä oli paljon rannassa, jonka maisemat hivelivät silmiä. Rantateiden varsilla oli myös vanhoja kalastajien majoja. Kävimme nuuhkimassa niiden pihoilla, ja ilahdukseksi huomasimme, että ne olivat edelleen käytössä ja hyvässä kunnossa. Meininki vaikutti vähän samalta, kuin Vattuniemen vanhoissa siirtolapuutarhamökeissä .
Jatkoimme pyöräretkeä saaren pohjoiskärkeä kohti, josta löytyi vielä lisää raukkeja. Kuvitelma rauhallisesta vapaapäivästä ilman sydämen tykytystä sai kuitenkin uuden käänteen. Yhtäkkiä kuin tyhjästä Juliuksen päähän hyökkäsi äkäinen tiira, ja pian niitä lenteli yläpuolellamme useampia, pahaenteisesti kirkuen. Pyöräilimme Jekuilla vimmatusti eteenpäin samaan aikaan toista kättä heiluttaen ja minä vähintään yhtä kovaa kirkuen kuin tiirat. Pian huomasimme niiden jättäneen meidät rauhaan, mutta en enää tuntenut olevani turvassa, varsinkin kun tiesin, että sama odottaa meitä myös paluumatkalla. Tähän aikaan vuodesta ei sesonki ole vielä alkanut, joka näkyy sekä veneiden että palveluiden puuttumisena. Lintujen pesimäsesonki sen sijaan on huipussaan ja monilla on pesissään juuri kuoriutuneet poikaset, joita ihmisiin tottumattomat emot puolustavat todella aggressiivisesti.
Paluumatkalle varustauduimmekin huolellisesti. Kaivoimme esiin T-paidat, joita heiluttelimme päiden ympärillä kuin pelkoa kylvävät lännensankarit ja näin selvisimme vaarasta ehjin nahoin. Loppumatkasta ”oikasimme” tekemällä pienen harhapistäytymisen kärrypolulle, joka oli ruhjoa Jekkujen renkaat säpäleiksi. Lopulta selviydyimme, jälleen kerran ehjinä takaisin paratiisiin.
Loma Fårössä venähti neljän päivän mittaiseksi, sillä parin päivän ruumiin ja sielun korjailun jälkeen alkoi puhaltaa kova vastatuuli, joka nosti myös aallokon turhan isoksi kryssimiselle. Emme halunneet viedä Charapitaa turhaan aaltojen hakattavaksi. Kun pentterin ainoiden tuoretarvikkeiden virkaa hoitivat enää porkkanat, tuli mieleen lähteä etsiskelemään kauppaa. Lähdimme jalkaisin matkaan, ja tähyilimme pikkutien varrella olevien talojen pihoille sillä silmällä, josko sieltä voisi saada fillareita lainaksi. Pelmahdimme ravintola Lautersin pihaan, ja talon takana oli kaksi pyörää kuin meille tilauksesta, mutta ketään ei näkynyt. Koputtelimme parille eri ovelle, kunnes tärppäsi. Ovelle tuli Nickeksi itsensä esitellyt nuori mies ja huolimatta siitä, että ravintola ei ollut vielä auki, hän kutsui meidät kahville. Juttelimme niitä näitä (ruotsiksi!) ja Nicke kertoi kamalasta onnettomuudesta, jonka vuoksi ravintolan avaaminen oli viivästynyt. Piharakennus oli palanut joitain viikkoja sitten, ja siellä oli mennyt ravintolan tiloja, Nicken koti, vuokrafillarit ja DJ-kamat. Hän kyseli suunnitelmistamme ja kertoi lähiseudun näkemisen arvoisista paikoista. Saimme pihan perällä näkemämme pyörät lainaksi, jotka Nicke vannotti meitä palauttamaan iltaan mennessä. Lähdimme matkaan kuninkaiden pyörillä, hienoilla mustilla Monarkeilla, joissa oli pehmeät satulat ja etukorit. Nähtävyyksistä viis, pyöräretken ehdoton kohokohta oli pikkuinen ICA kulmakauppa, josta saimme uneksimiamme ruokatarvikkeita. Kirsikkana kakun päällä oli vielä visiitti Sylvis Dottrar-nimisessä leipomossa, joka oli jo sulkenut ovensa. Ystävälliset mammat kuitenkin päästivät meidät sisään ja ostimme herkullisen leivänpuolikkaan, joka oli pääni kokoinen ja painoi varmaan vielä enemmän. Onnesta sekaisin poljimme takaisin palauttamaan fillareita Nickelle, joka oli jo lopettanut työt, ja nautiskeli ilta-auringosta terassilla. Heitimme vielä nopeat läpät ja harmittelimme, ettemme ole paikalla seuraavalla viikolla ravintolan avajaisissa.
Lauterhorn, Fårö
perjantai 17. kesäkuuta 2011
Ostimme Tahkunan majakalta hienon käsinmaalatun puisen voiveitsen, jota ei seuraavana päivänä löytynyt mistään. Epäilimme sen pudonneen rannalle, ja lähdimme etsintäreissulle. Rannalla katselimme merelle. Olimme jo todella tylsistyneitä Lehtman satamaan ja mieli kaipasi laineille ratsastamaan. Yhtäkkiä saimme idean jatkaa matkaa ja pamauttaa suoraan Gotlantiin, sillä Virossa meno tuntui turhan tahmealta. Voiveitsi unohtui ja kirmasimme takaisin veneelle. Tarkistimme tuulitiedot, joiden mukaan myrskyjä ei ollut luvassa. Pakkasimme tavarat kasaan ja täytimme vatsat ennen köysien irrottamista. Vatsanpohjaa alkoi kutitella jo valmisteluja tehdessä. Matka oli pitkä, noin 140 mailia ja se kulki lähes kokonaan avomeren yli.
Alkumatka sujui mukavassa myötiksessä pitkin Viron rannikkoa. Saimme seurata mereltä käsin edellisenä päivänä kävelemäämme reittiä Tahkunan majakalle, ja näimme Hiidenmaan pohjoisrannikon kaksi muutakin majakkaa, Köpun ja Ristnan, joista jälkimmäisen jälkeen edessämme avautui avomeri. Ohitimme Ristnan majakan illalla viittä yli kahdeksan. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, ja vaikka rannassa olikin maininkeja, ne eivät menoamme haitanneet, päinvastoin. Niiden harjalla oli mukava ratsastella eteenpäin tietäen, että maata on seuraavan kerran näkyvissä, kun Gotlannin rannikko ilmaantuu näkökenttään. Nautimme täysin siemauksin merellä olosta, jota oli Lehtman tomuissa jo ehtinyt ikävöimään. Olimme valmistautuneet matkaan hyvin; pitkää ylitystä varten oli keitelty isot annokset herkkupastaa, ja muita suupaloja oli helposti saatavilla. Lisäksi olimme kaivaneet esiin kaikki mahdollisesti tarvittavat vaatteet, sekä makuupussin lepotuokioita varten, ja veneen molemmille sivuille oli viritetty lifelinet siltä varalta, että joutuisimme aallokossa menemään kannelle laskemaan purjeita tai tekemään muita virityksiä.
Ihastelimme auringonlaskua ja söimme illallista. Viron rannikko alkoi jo kadota horisonttiin ja sinne oli matkaakin jo toistakymmentä mailia. Juuri kun olin saanut vatsani täyteen ja päättänyt jättää pastakupin loput säästöön myöhempää nälkää varten, Julius sanoi nähneensä horisontissa salaman. Luulin hänen ensin pelleilevän, mutta ilme oli ehkä liian huolestuneen näköinen jutun ollakseen pilaa. Tuskanhien noustessa otsalle rupesin tiukasti tähystämään horisonttia. Koska siellä ei hetkeen näkynyt mitään, kiukustuin. Olin varma, että Julius pilaili kustannuksellani, mutta se oli tähän tilanteeseen liikaa. Ilmoitin tiukkaan sävyyn, että on todella epäreilua tehdä ilkeällä pelleilyllä matkastani näin inhottavaa. Tuuli oli kuitenkin yltynyt melkoisesti, ja pimeä alkoi uhkaavasti laskeutua meren ylle. Kun ensimmäisestä oli selvitty, tuli pian taas Juliuksen aika säikäyttää uudemman kerran. Tällä kertaa hän ilmoitti, että isoon purjeeseen pitäisi laittaa reivi, sillä siinä alkoi olla turhan paljon voimaa näin kovalla tuulella. Tuntui kuin veret olisivat seisahtaneet hetkeksi. Tajusin, että minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko mennä keikkumaan mastolle ja säätämään reiviä jo todella suureksi kasvaneessa aallokossa, tai ohjailla venettä niin, ettei Julius putoaisi touhutessaan reiviä. Menetin hetkeksi kyvyn ajatella yhtään mitään. Julius ehdotti, että kuivaharjoittelisimme kerran pinnamuuvit, jotta tietäisin kuinka toimia. Kun hän oli kääntänyt veneen vastatuuleen, sanoin olevani valmis tekemään reivin. Ennen kuin edes tajusin mitä oli tapahtunut, olin saanut isopurjeen laskettua ja kiinnitettyä reivikoukkuun, ja olin takaisin istumalaatikon suojissa kiristämässä reiviköyttä. Oksetti, mutten ollut varma johtuiko se jännityksestä vai merenkäynnistä. Ainoa asia, jonka jälkikäteen muistin tilanteesta oli se, että olin itsekin nähnyt salamointia horisontissa.
Sanoin tämän Juliukselle kuitenkin vasta reivauksen jälkeen ja hän oli nähnyt saman. Mietimme kuumeisesti mitä tehdä. Tuuli oli myötäinen kohti salamointia, ja aallokko oli kehittynyt melko suureksi. Takaisin rannikolle oli sen verran matkaa, ettei sinne kryssiminenkään oikein tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Tuuli oli yltynyt entisestään, mutta se ei enää jännittänyt. Salamat välkkyivät monella suunnalla leveänä rintamana edessämme, mutta meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata tilannetta ja toivoa, ettei ukkosrintama tulisi ylitsemme. Tuuli oli jo yltynyt niin paljon, että isopurje oli laskettava kokonaan, ja matkaa jatkettava pikku fokalla, joka pitäisi veneemme ohjailukykyisenä aaltojen höykytyksessä. Tämä ei enää tuntunut yhtä ylivoimaiselta, sillä olinhan selvinnyt jo kerran hengissä masto-operaatiosta. Päätimme ottaa sellaisen suunnan, johon veneen olisi hyvä mennä ja joka olisi ukonilmasta poispäin. Jälkikäteen GPS:stä katsottuna, olimme pyörineet aikamoista sykkyrää ympäriinsä. Lopulta tilanne rupesi kuitenkin helpottamaan. Salamoita tuli enää harvakseltaan ja näytti, ettei rintama menisi ylitsemme, vaan olisimme selviytyneet tilanteesta. Kun merenkäynti oli laantunut, uskalsin jättää Juliuksen kannelle, ja siirryin hetkeksi makuupussin alle lepäämään ja toipumaan järkytyksestä. Emme joutuneet myrskyn silmään, mutta jännää meillä silti oli. Ei pidä unohtaa sitä, että tämä oli ensimmäinen pidempi avomeriylityksemme, ja itse koin tilanteen hurjana erityisesti siksi, etten koe olevani erityisen kokenut tai taitava purjehtija. Lisäksi tietyn lisäjännityksen matkantekoon tekee se, että olemme veneessä kahdestaan, eli kaikki tehtävät jakautuvat molemmille. Tiukassa paikassa ei ole mahdollisuutta lamaantua. Henkisesti tärkeä kapistus veneessä on VHF radio ja AIS vastaanotin, joka näyttää GPS:n näytöllä lähistöllä olevat laivat. Niitä oli jännittävillä hetkillä likellä puolentusinaa, joka toi turvallisuuden tunnetta.
Aamuyön tunteina meno rauhoittui ja merellä oli taas mukavaa. Vatsa oli kuitenkin mennyt jännityksestä aivan sekaisin, ja loppumatkan ajan sen täytteeksi sopivat vain keksit ja omenat. Myös Julius pääsi ottamaan kajuuttaan ansaitut nokoset urakan päätteeksi. Auringon sarastusta oli rauhoittavaa seurata Charapitan lipuessa eteenpäin kohti määränpäätä. Päivän valjettua myös aallokko alkoi kasvaa ja tuuli yltyä. Onneksi tuulen suunta oli meille myötäinen ja aallot pukkasivat parhaimmillaan yli 10 solmun vauhdilla eteenpäin. Aallokko kasvoi kuitenkin niin suureksi ja puuskat olivat yhä kovempia ja kovempia, että jännitys alkoi taas pyörittää sisälmyksiä. Kannella oli hyvä olla, mutta sisälle ei ollut asiaa ja vessahätä tuntui sillä hetkellä maailman häijyimmältä kiroukselta. Yksi asia meitä hemmotteli kuitenkin täysillä ja se oli aurinko, joka paistoi lähes pilvettömältä taivaalta koko päivän, kuten tähän asti kesälomamme joka ikisenä päivänä. Ryhdyimme jossain vaiheessa odottamaan jo malttamattomasti rannikon näkymistä. Julius teki jo yhden vääräksi osoittautuneen hälytyksen, mutta lopulta voittajaksi selviydyin minä. Gotlannin rannikko oli juuri ja juuri silmin havaittavissa neljältä iltapäivällä. Päätimme kiertää Gotlannin pohjoispuolella sijaitsevan Fårön saaren luoteispuolelle, josta löytyisi suositukset saanut satama ja turvaa itätuulelta. Fårö vaikutti kiehtovalta saarelta, kun seurasimme sen rantaviivaa eteenpäin. Tuntui todella, että olimme tulleet täysin uuteen maailmaan. Rannoilla näkyi hassuja taloja ja mystisiä kivimöykkyjä, joiden muodoista löysimme kiikaroimalla eläinhahmoja. Aallokkokin oli tyyntynyt ja Juliuksen teki jo mieli sihauttaa olut auki. Määränpäähän oli enää matkaa pari hassua mailia ja vihdoin pitkä matkamme oli viime silausta vaille takanapäin.
Matka on kuitenkin ohi vasta sitten kun köydet on kiinni laiturissa. Tämän saimme todeta sillä hetkellä, kun näkyvissä oli jo Lauterhornin satamassa kelluvien veneiden mastot. Muutamassa sekunnissa, kuin tyhjästä, alkoi mantereelta puhaltaa todella voimakas mysteerituuli, joka teki rantautumisaikeistamme sillä erää vain haaveita. Emme löytäneet puhurilta kohtaa, joka olisi ollut tarpeeksi rauhallinen purjeiden laskuun, emmekä liiemmin olleet varmoja, olisiko pienestä perämoottorista löytynyt ytyä kuljettamaan venettä moiseen vastatuuleen. Jatkoimme rannikkoa eteenpäin, ja mietimme suunnitelmaa B, kunnes totesimme, että puhuri tuulee koko rannan matkalta, ja etenemisestä tuskin olisi hyötyä. Käännyimme takaisin, ja näimme myös toisen, meitä suuremman purjeveneen lähestyvän samaa satamaa. He pääsivät tyylikkäästi rantaan, joten esimerkistä rohkaistuneina päätimme yrittää samaa. Ison purjeen laskeminen ei mennyt minkään taiteen sääntöjen mukaan: nostin onnistui kiertymään söherölle ja jäi jumiin. Lisäksi reivin pidike oli humahtanut aallokon syövereihin, jonka seurauksen koko purje lävähti alas mastolta. Se saatiin kuitenkin kutakuinkin kasaan, ja pääsimme ilman suurempia vaikeuksia Lauterhornin satama-altaan syliin suojaan. Kun köydet oli kiinnitetty, lähes koko matkan hereillä olleen Juliuksen naamasta näki, että väsymys oli saanut yliotteen. Takana olivat kovia koetelleet 29 tuntia 37 minuuttia ja 147 mailia.
Alkumatka sujui mukavassa myötiksessä pitkin Viron rannikkoa. Saimme seurata mereltä käsin edellisenä päivänä kävelemäämme reittiä Tahkunan majakalle, ja näimme Hiidenmaan pohjoisrannikon kaksi muutakin majakkaa, Köpun ja Ristnan, joista jälkimmäisen jälkeen edessämme avautui avomeri. Ohitimme Ristnan majakan illalla viittä yli kahdeksan. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, ja vaikka rannassa olikin maininkeja, ne eivät menoamme haitanneet, päinvastoin. Niiden harjalla oli mukava ratsastella eteenpäin tietäen, että maata on seuraavan kerran näkyvissä, kun Gotlannin rannikko ilmaantuu näkökenttään. Nautimme täysin siemauksin merellä olosta, jota oli Lehtman tomuissa jo ehtinyt ikävöimään. Olimme valmistautuneet matkaan hyvin; pitkää ylitystä varten oli keitelty isot annokset herkkupastaa, ja muita suupaloja oli helposti saatavilla. Lisäksi olimme kaivaneet esiin kaikki mahdollisesti tarvittavat vaatteet, sekä makuupussin lepotuokioita varten, ja veneen molemmille sivuille oli viritetty lifelinet siltä varalta, että joutuisimme aallokossa menemään kannelle laskemaan purjeita tai tekemään muita virityksiä.
Ihastelimme auringonlaskua ja söimme illallista. Viron rannikko alkoi jo kadota horisonttiin ja sinne oli matkaakin jo toistakymmentä mailia. Juuri kun olin saanut vatsani täyteen ja päättänyt jättää pastakupin loput säästöön myöhempää nälkää varten, Julius sanoi nähneensä horisontissa salaman. Luulin hänen ensin pelleilevän, mutta ilme oli ehkä liian huolestuneen näköinen jutun ollakseen pilaa. Tuskanhien noustessa otsalle rupesin tiukasti tähystämään horisonttia. Koska siellä ei hetkeen näkynyt mitään, kiukustuin. Olin varma, että Julius pilaili kustannuksellani, mutta se oli tähän tilanteeseen liikaa. Ilmoitin tiukkaan sävyyn, että on todella epäreilua tehdä ilkeällä pelleilyllä matkastani näin inhottavaa. Tuuli oli kuitenkin yltynyt melkoisesti, ja pimeä alkoi uhkaavasti laskeutua meren ylle. Kun ensimmäisestä oli selvitty, tuli pian taas Juliuksen aika säikäyttää uudemman kerran. Tällä kertaa hän ilmoitti, että isoon purjeeseen pitäisi laittaa reivi, sillä siinä alkoi olla turhan paljon voimaa näin kovalla tuulella. Tuntui kuin veret olisivat seisahtaneet hetkeksi. Tajusin, että minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko mennä keikkumaan mastolle ja säätämään reiviä jo todella suureksi kasvaneessa aallokossa, tai ohjailla venettä niin, ettei Julius putoaisi touhutessaan reiviä. Menetin hetkeksi kyvyn ajatella yhtään mitään. Julius ehdotti, että kuivaharjoittelisimme kerran pinnamuuvit, jotta tietäisin kuinka toimia. Kun hän oli kääntänyt veneen vastatuuleen, sanoin olevani valmis tekemään reivin. Ennen kuin edes tajusin mitä oli tapahtunut, olin saanut isopurjeen laskettua ja kiinnitettyä reivikoukkuun, ja olin takaisin istumalaatikon suojissa kiristämässä reiviköyttä. Oksetti, mutten ollut varma johtuiko se jännityksestä vai merenkäynnistä. Ainoa asia, jonka jälkikäteen muistin tilanteesta oli se, että olin itsekin nähnyt salamointia horisontissa.
Sanoin tämän Juliukselle kuitenkin vasta reivauksen jälkeen ja hän oli nähnyt saman. Mietimme kuumeisesti mitä tehdä. Tuuli oli myötäinen kohti salamointia, ja aallokko oli kehittynyt melko suureksi. Takaisin rannikolle oli sen verran matkaa, ettei sinne kryssiminenkään oikein tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Tuuli oli yltynyt entisestään, mutta se ei enää jännittänyt. Salamat välkkyivät monella suunnalla leveänä rintamana edessämme, mutta meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata tilannetta ja toivoa, ettei ukkosrintama tulisi ylitsemme. Tuuli oli jo yltynyt niin paljon, että isopurje oli laskettava kokonaan, ja matkaa jatkettava pikku fokalla, joka pitäisi veneemme ohjailukykyisenä aaltojen höykytyksessä. Tämä ei enää tuntunut yhtä ylivoimaiselta, sillä olinhan selvinnyt jo kerran hengissä masto-operaatiosta. Päätimme ottaa sellaisen suunnan, johon veneen olisi hyvä mennä ja joka olisi ukonilmasta poispäin. Jälkikäteen GPS:stä katsottuna, olimme pyörineet aikamoista sykkyrää ympäriinsä. Lopulta tilanne rupesi kuitenkin helpottamaan. Salamoita tuli enää harvakseltaan ja näytti, ettei rintama menisi ylitsemme, vaan olisimme selviytyneet tilanteesta. Kun merenkäynti oli laantunut, uskalsin jättää Juliuksen kannelle, ja siirryin hetkeksi makuupussin alle lepäämään ja toipumaan järkytyksestä. Emme joutuneet myrskyn silmään, mutta jännää meillä silti oli. Ei pidä unohtaa sitä, että tämä oli ensimmäinen pidempi avomeriylityksemme, ja itse koin tilanteen hurjana erityisesti siksi, etten koe olevani erityisen kokenut tai taitava purjehtija. Lisäksi tietyn lisäjännityksen matkantekoon tekee se, että olemme veneessä kahdestaan, eli kaikki tehtävät jakautuvat molemmille. Tiukassa paikassa ei ole mahdollisuutta lamaantua. Henkisesti tärkeä kapistus veneessä on VHF radio ja AIS vastaanotin, joka näyttää GPS:n näytöllä lähistöllä olevat laivat. Niitä oli jännittävillä hetkillä likellä puolentusinaa, joka toi turvallisuuden tunnetta.
Aamuyön tunteina meno rauhoittui ja merellä oli taas mukavaa. Vatsa oli kuitenkin mennyt jännityksestä aivan sekaisin, ja loppumatkan ajan sen täytteeksi sopivat vain keksit ja omenat. Myös Julius pääsi ottamaan kajuuttaan ansaitut nokoset urakan päätteeksi. Auringon sarastusta oli rauhoittavaa seurata Charapitan lipuessa eteenpäin kohti määränpäätä. Päivän valjettua myös aallokko alkoi kasvaa ja tuuli yltyä. Onneksi tuulen suunta oli meille myötäinen ja aallot pukkasivat parhaimmillaan yli 10 solmun vauhdilla eteenpäin. Aallokko kasvoi kuitenkin niin suureksi ja puuskat olivat yhä kovempia ja kovempia, että jännitys alkoi taas pyörittää sisälmyksiä. Kannella oli hyvä olla, mutta sisälle ei ollut asiaa ja vessahätä tuntui sillä hetkellä maailman häijyimmältä kiroukselta. Yksi asia meitä hemmotteli kuitenkin täysillä ja se oli aurinko, joka paistoi lähes pilvettömältä taivaalta koko päivän, kuten tähän asti kesälomamme joka ikisenä päivänä. Ryhdyimme jossain vaiheessa odottamaan jo malttamattomasti rannikon näkymistä. Julius teki jo yhden vääräksi osoittautuneen hälytyksen, mutta lopulta voittajaksi selviydyin minä. Gotlannin rannikko oli juuri ja juuri silmin havaittavissa neljältä iltapäivällä. Päätimme kiertää Gotlannin pohjoispuolella sijaitsevan Fårön saaren luoteispuolelle, josta löytyisi suositukset saanut satama ja turvaa itätuulelta. Fårö vaikutti kiehtovalta saarelta, kun seurasimme sen rantaviivaa eteenpäin. Tuntui todella, että olimme tulleet täysin uuteen maailmaan. Rannoilla näkyi hassuja taloja ja mystisiä kivimöykkyjä, joiden muodoista löysimme kiikaroimalla eläinhahmoja. Aallokkokin oli tyyntynyt ja Juliuksen teki jo mieli sihauttaa olut auki. Määränpäähän oli enää matkaa pari hassua mailia ja vihdoin pitkä matkamme oli viime silausta vaille takanapäin.
Matka on kuitenkin ohi vasta sitten kun köydet on kiinni laiturissa. Tämän saimme todeta sillä hetkellä, kun näkyvissä oli jo Lauterhornin satamassa kelluvien veneiden mastot. Muutamassa sekunnissa, kuin tyhjästä, alkoi mantereelta puhaltaa todella voimakas mysteerituuli, joka teki rantautumisaikeistamme sillä erää vain haaveita. Emme löytäneet puhurilta kohtaa, joka olisi ollut tarpeeksi rauhallinen purjeiden laskuun, emmekä liiemmin olleet varmoja, olisiko pienestä perämoottorista löytynyt ytyä kuljettamaan venettä moiseen vastatuuleen. Jatkoimme rannikkoa eteenpäin, ja mietimme suunnitelmaa B, kunnes totesimme, että puhuri tuulee koko rannan matkalta, ja etenemisestä tuskin olisi hyötyä. Käännyimme takaisin, ja näimme myös toisen, meitä suuremman purjeveneen lähestyvän samaa satamaa. He pääsivät tyylikkäästi rantaan, joten esimerkistä rohkaistuneina päätimme yrittää samaa. Ison purjeen laskeminen ei mennyt minkään taiteen sääntöjen mukaan: nostin onnistui kiertymään söherölle ja jäi jumiin. Lisäksi reivin pidike oli humahtanut aallokon syövereihin, jonka seurauksen koko purje lävähti alas mastolta. Se saatiin kuitenkin kutakuinkin kasaan, ja pääsimme ilman suurempia vaikeuksia Lauterhornin satama-altaan syliin suojaan. Kun köydet oli kiinnitetty, lähes koko matkan hereillä olleen Juliuksen naamasta näki, että väsymys oli saanut yliotteen. Takana olivat kovia koetelleet 29 tuntia 37 minuuttia ja 147 mailia.
Tallinnasta länteen
Perjantai 3.6.2011
21:15
Odoteltuamme päivän tuulen rauhoittumista, irrotimme illan suussa köydet ja suuntasimme keulan merelle ja kohti Tallinnaa. Ilta oli mitä upein ja saimme seurata auringon laskua miellyttävän myötätuulen keinuttaessa meitä kohti etelää. Meno oli sen verran leppoisaa, että Päivi painui haukotusten saattelemana sisälle nukkumaan jo hyvissä ajoin ennen Helsingin matalaa. Laitoin sokeaksi Josèksi ristimämme pinnapilotin pitämään perää ja keskityin itse hämärtyvän horisontin tuijotteluun ja haaveilemiseen. Hämärän tultua sytytin kulkuvalot, ja aloin vahtia edessä olevaa vilkasta laivaväylää. Tällä kertaa myös AIS vastaanottimen avulla. Kuten sanottu, tieto lisää tuskaa. Laivat, jotka aikaisemmin näkyivät harmittomina kaukaisina hitaasti etenevinä valoina, näyttivät nyt olevan jatkuvasti törmäyskurssilla kanssamme. Ohitimme matkalla muutaman rahtilaivan ilman sen kummempia manööverejä. Vasta hieman ennen Tallinnan matalaa jouduin muuttamaan kurssia väistääksemme yhden konttilaivan. Auringon jo noustessa, saavutimme Tallinnan rannikon. Tuuli tyyntyi lähes kokonaan ja nykäisin käyntiin perämoottorin, jonka pörähdykseen herännyt uninen Päivikin kömpi esiin kajuutasta.
Saavuttuamme Tallinnan vanhan kaupungin sataman portille, saimme VHF:llä vaivattomasti yhteyden satamaan ja luvan ajaa sisälle. Näin ei käynyt vuosi sitten, jolloin jouduimme soittamaan satamaan puhelimitse, ja puolen tunnin portilla roikkumisen jälkeen kyllästyimme ja painuimme Piritaan. Oli kutkuttavaa ajaa sisään isojen laivojen ohitse. Tallinkin kannella oli vielä edellisen illan juhlijoita, jotka vilkuttivat ja huutelivat tervetuliaisia, mutta muuten kaupunki uinui aamuyön viimeisiä uniaan. Laituriin päästyämme painuimme suoraa päätä nukkumaan.
Tallinna-Lehtma
Tallinnan pysähdyksen tarkoituksena oli lähinnä hoitaa viimeiset matkavalmistelut ja nestetankkaukset veneeseen. Siksi päivä kuluikin kaupungilla pyöriessä ja satamakirjaa metsästäessä. Monestakin eri asiasta huomaa, että Virossa purjehdus- ja veneilykulttuuri on vielä lapsen kengissä. Kolusimme kaupungin suurimmat kirjakaupat läpi, mutta jouduimme poistumaan tyhjin käsin, sillä satamakirjoja niistä ei löytynyt. Sinänsä kummallista, sillä matkaoppaita löytyi aina Botswanasta Timbuktuun saakka, mutta kotimaan saaristosta ei herunut tiedonlähteitä lainkaan. Vanhan kaupungin satamassakaan ei toiminta vakuuttanut. Puitteet olivat prameat; uudenkarheat laiturit ja satamakonttorin loungessa valkoiset nahkasohvat, mutta vaati pientä salapoliisityötä, jotta pääsi sataman portista ulos. Ketään ei tuntunut missään vaiheessa veneemme kiinnostavan, joka oli toisaalta myös hyvä juttu.
Tallinnaan ei tehnyt mieli jäädä pidemmäksi aikaa. Meininki Tallinnassa oli jostain syystä hieman ahdistavaa. Olimme itse lähtövalmisteluiden ja muun sähellyksen pauloissa, mutta vaikutti siltä, että kesän ensimmäinen hellepäivä oli sekoittanut jengin pään ja saanut pahimmat spurgut, nistit ja suomalaiset liikkeelle. Jatkoimme seuraavana aamuna matkaa kohti Viron länsirannikkoa ja Hiidenmaata. Aurinko hemmotteli meitä koko matkan ajan ja pääsimme viilettämään hyvässä myötätuulessa eteenpäin. Alkumatkasta vauhtia oli pelkkä iso purje nostettuna ajoittain jopa 8-9 solmua. Matkanteko jopa jännitti hieman, sillä viiletimme täysplattiksessa vahinkojiipin pelko perseen alla. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja saavutimme myöhään illalla Lehtman sataman. Purjehdusmaileja kertyi tälle päivälle ruhtinaalliset 75.
Lehtman satamaan saapuminen tuntui kuin olisi tullut Neuvostoliittoon. Ruman aallonmurtajan sisäpuolelta löytyi aavemainen entinen sotasatama, jossa oli vain pari kalastusvenettä, eikä ketään muita meidän lisäksemme. Fiilis ei ainakaan kohonnut seuraavana aamuna. Julius herätti kirosanojen sarjatulella, sillä hän oli ehtinyt kannelle toteamaan Charapitan olevan hiekan peitossa. Satamassa suoritettiin jotain hiekankaiveluoperaatiota, ja totta kai meidän tuurillamme tuuli kävi juuri sellaisesta suunnasta, että se puhalsi kaivinkoneiden pöllyttämän hiekan suoraan veneen päälle. Kävimme ilmoittamassa tästä satamakonttorissa, jossa he sentään myöntyivät antamaan alennusta satamamaksusta. Lehtman satamassa ei veneen lisäksi ollut mitään muita virikkeitä, ja veneellä ei hiekan ja suoraan altaaseen käyvien aaltojen höykytyksessä huvittanut olla. Sataman toiselta puolelta löytyi sentään kilometrien pituinen hiekkaranta, ja onnistuimme pummimaan kyydin rannassa olleelta perheeltä Hiiumaan kyläkeskukseen, Kärdlaan. Siellä yritimme kalastella tietoja vierasvenesatamista, sekä seuraavien päivien tuulista, jotka näyttivät hurjilta pienelle Charapitalle. Olimme henkisesti valmistautuneita kävelemään 12 kilometrin matkan takaisin veneelle syömällä jäätelöt ja ostamalla vettä ja sipsejä matkaevääksi. Silti helteinen maantienreuna ei innostanut, ja toivoimme peukalokyydin lykästävän. Ohitsemme ajoi ensimmäisen puolen tunnin aikana vain yksi auto. Se pysähtyi kyllä kohdallemme, mutta kuskina ollut mummeli ei suostunut ottamaan meitä kyytiin. Jatkoimme talsimista jonkin aikaa, kunnes sama mamma ajoi takaisin ja vinkkasi meidät autoon. Puheyhteyden puuttumisen vuoksi jäi kuitenkin ikuiseksi mysteeriksi, miksi hän oli muuttanut mielensä. Julius huomasi vaihdekepin vieressä ruosteisen puukon, joten ehkäpä sen turvin mummeli uskaltautui kyyditsemään tätä gansterikaksikkoa.
Koska olimme väärästä suunnasta puhaltavan tuulen vankina, piti vielä toiseksi päiväksi keksiä aktiviteettia. Katselimme kartalta, että Tahkunan majakalle olisi rantoja pitkin noin seitsemän kilometrin kävelymatka, ja päätimme lähteä sinne päiväretkelle. Aurinko porotti koko päivän kirkkaansiniseltä taivaalta, ja hiekka loisti kirkkaanvalkoisena. Jos joku olisi sokkona pudottanut rannalle, en kuuna päivänä olisi uskonut olevani Virossa, saatikka Itämerellä. Vesi oli kuitenkin hyytävän kylmää ja ranta paikoitellen aika leväinen, joten uimaan se ei houkutellut. Majakka oli kuin sokerileipurin veistelemä hohtavan valkoinen torni, jonne pääsi kiipeämään ihan ylös asti. Ylhäällä ovi avautui vielä ulkoparvekkeelle, jossa tuuli tuiversi kovaa ja näkymät olivat hulppeat.
21:15
Odoteltuamme päivän tuulen rauhoittumista, irrotimme illan suussa köydet ja suuntasimme keulan merelle ja kohti Tallinnaa. Ilta oli mitä upein ja saimme seurata auringon laskua miellyttävän myötätuulen keinuttaessa meitä kohti etelää. Meno oli sen verran leppoisaa, että Päivi painui haukotusten saattelemana sisälle nukkumaan jo hyvissä ajoin ennen Helsingin matalaa. Laitoin sokeaksi Josèksi ristimämme pinnapilotin pitämään perää ja keskityin itse hämärtyvän horisontin tuijotteluun ja haaveilemiseen. Hämärän tultua sytytin kulkuvalot, ja aloin vahtia edessä olevaa vilkasta laivaväylää. Tällä kertaa myös AIS vastaanottimen avulla. Kuten sanottu, tieto lisää tuskaa. Laivat, jotka aikaisemmin näkyivät harmittomina kaukaisina hitaasti etenevinä valoina, näyttivät nyt olevan jatkuvasti törmäyskurssilla kanssamme. Ohitimme matkalla muutaman rahtilaivan ilman sen kummempia manööverejä. Vasta hieman ennen Tallinnan matalaa jouduin muuttamaan kurssia väistääksemme yhden konttilaivan. Auringon jo noustessa, saavutimme Tallinnan rannikon. Tuuli tyyntyi lähes kokonaan ja nykäisin käyntiin perämoottorin, jonka pörähdykseen herännyt uninen Päivikin kömpi esiin kajuutasta.
Saavuttuamme Tallinnan vanhan kaupungin sataman portille, saimme VHF:llä vaivattomasti yhteyden satamaan ja luvan ajaa sisälle. Näin ei käynyt vuosi sitten, jolloin jouduimme soittamaan satamaan puhelimitse, ja puolen tunnin portilla roikkumisen jälkeen kyllästyimme ja painuimme Piritaan. Oli kutkuttavaa ajaa sisään isojen laivojen ohitse. Tallinkin kannella oli vielä edellisen illan juhlijoita, jotka vilkuttivat ja huutelivat tervetuliaisia, mutta muuten kaupunki uinui aamuyön viimeisiä uniaan. Laituriin päästyämme painuimme suoraa päätä nukkumaan.
Tallinna-Lehtma
Tallinnan pysähdyksen tarkoituksena oli lähinnä hoitaa viimeiset matkavalmistelut ja nestetankkaukset veneeseen. Siksi päivä kuluikin kaupungilla pyöriessä ja satamakirjaa metsästäessä. Monestakin eri asiasta huomaa, että Virossa purjehdus- ja veneilykulttuuri on vielä lapsen kengissä. Kolusimme kaupungin suurimmat kirjakaupat läpi, mutta jouduimme poistumaan tyhjin käsin, sillä satamakirjoja niistä ei löytynyt. Sinänsä kummallista, sillä matkaoppaita löytyi aina Botswanasta Timbuktuun saakka, mutta kotimaan saaristosta ei herunut tiedonlähteitä lainkaan. Vanhan kaupungin satamassakaan ei toiminta vakuuttanut. Puitteet olivat prameat; uudenkarheat laiturit ja satamakonttorin loungessa valkoiset nahkasohvat, mutta vaati pientä salapoliisityötä, jotta pääsi sataman portista ulos. Ketään ei tuntunut missään vaiheessa veneemme kiinnostavan, joka oli toisaalta myös hyvä juttu.
Tallinnaan ei tehnyt mieli jäädä pidemmäksi aikaa. Meininki Tallinnassa oli jostain syystä hieman ahdistavaa. Olimme itse lähtövalmisteluiden ja muun sähellyksen pauloissa, mutta vaikutti siltä, että kesän ensimmäinen hellepäivä oli sekoittanut jengin pään ja saanut pahimmat spurgut, nistit ja suomalaiset liikkeelle. Jatkoimme seuraavana aamuna matkaa kohti Viron länsirannikkoa ja Hiidenmaata. Aurinko hemmotteli meitä koko matkan ajan ja pääsimme viilettämään hyvässä myötätuulessa eteenpäin. Alkumatkasta vauhtia oli pelkkä iso purje nostettuna ajoittain jopa 8-9 solmua. Matkanteko jopa jännitti hieman, sillä viiletimme täysplattiksessa vahinkojiipin pelko perseen alla. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja saavutimme myöhään illalla Lehtman sataman. Purjehdusmaileja kertyi tälle päivälle ruhtinaalliset 75.
Lehtman satamaan saapuminen tuntui kuin olisi tullut Neuvostoliittoon. Ruman aallonmurtajan sisäpuolelta löytyi aavemainen entinen sotasatama, jossa oli vain pari kalastusvenettä, eikä ketään muita meidän lisäksemme. Fiilis ei ainakaan kohonnut seuraavana aamuna. Julius herätti kirosanojen sarjatulella, sillä hän oli ehtinyt kannelle toteamaan Charapitan olevan hiekan peitossa. Satamassa suoritettiin jotain hiekankaiveluoperaatiota, ja totta kai meidän tuurillamme tuuli kävi juuri sellaisesta suunnasta, että se puhalsi kaivinkoneiden pöllyttämän hiekan suoraan veneen päälle. Kävimme ilmoittamassa tästä satamakonttorissa, jossa he sentään myöntyivät antamaan alennusta satamamaksusta. Lehtman satamassa ei veneen lisäksi ollut mitään muita virikkeitä, ja veneellä ei hiekan ja suoraan altaaseen käyvien aaltojen höykytyksessä huvittanut olla. Sataman toiselta puolelta löytyi sentään kilometrien pituinen hiekkaranta, ja onnistuimme pummimaan kyydin rannassa olleelta perheeltä Hiiumaan kyläkeskukseen, Kärdlaan. Siellä yritimme kalastella tietoja vierasvenesatamista, sekä seuraavien päivien tuulista, jotka näyttivät hurjilta pienelle Charapitalle. Olimme henkisesti valmistautuneita kävelemään 12 kilometrin matkan takaisin veneelle syömällä jäätelöt ja ostamalla vettä ja sipsejä matkaevääksi. Silti helteinen maantienreuna ei innostanut, ja toivoimme peukalokyydin lykästävän. Ohitsemme ajoi ensimmäisen puolen tunnin aikana vain yksi auto. Se pysähtyi kyllä kohdallemme, mutta kuskina ollut mummeli ei suostunut ottamaan meitä kyytiin. Jatkoimme talsimista jonkin aikaa, kunnes sama mamma ajoi takaisin ja vinkkasi meidät autoon. Puheyhteyden puuttumisen vuoksi jäi kuitenkin ikuiseksi mysteeriksi, miksi hän oli muuttanut mielensä. Julius huomasi vaihdekepin vieressä ruosteisen puukon, joten ehkäpä sen turvin mummeli uskaltautui kyyditsemään tätä gansterikaksikkoa.
Koska olimme väärästä suunnasta puhaltavan tuulen vankina, piti vielä toiseksi päiväksi keksiä aktiviteettia. Katselimme kartalta, että Tahkunan majakalle olisi rantoja pitkin noin seitsemän kilometrin kävelymatka, ja päätimme lähteä sinne päiväretkelle. Aurinko porotti koko päivän kirkkaansiniseltä taivaalta, ja hiekka loisti kirkkaanvalkoisena. Jos joku olisi sokkona pudottanut rannalle, en kuuna päivänä olisi uskonut olevani Virossa, saatikka Itämerellä. Vesi oli kuitenkin hyytävän kylmää ja ranta paikoitellen aika leväinen, joten uimaan se ei houkutellut. Majakka oli kuin sokerileipurin veistelemä hohtavan valkoinen torni, jonne pääsi kiipeämään ihan ylös asti. Ylhäällä ovi avautui vielä ulkoparvekkeelle, jossa tuuli tuiversi kovaa ja näkymät olivat hulppeat.
perjantai 3. kesäkuuta 2011
Vastaisia tuulia
Ajatus koko kesän purjehdusreissuun syntyi viime kesän lopulla. Olimme molemmat koko kesän töissä, ja ehdimme purjehtia lähinnä viikonloppuisin. Kesä tuntui kuitenkin stressaavalta, kun torstai-iltana pakkasimme aina tavaroita päästäksemme perjantaina heti töistä suoraan merelle. Sunnuntai-iltana palasimme myöhään kotiin ja maanantai meni viikonlopun sotkuja siivotessa. Tuntui, ettei aikaa riittänyt juuri muulle, ja sunnuntaisin harmitti aina lopettaa retki kesken.
Kesän lopulla saimme puristettua viikon loman ja pääsimme kymmeneksi päiväksi reissuun. Olimme odottaneet retkeä koko helteisen ja aurinkoisen kesän. Kun vihdoin lähtöpäivä koitti, tipahti lämpötila kymmenellä asteella, ja alkoi puhaltaa kova vastatuuli. Moottori jaksoi hädin tuskin kuljettaa meitä Barösundista Snappertunaan noin viiden mailin matkan. Ensimmäiset päivät loikoilimme Päivin vanhempien mökin rannassa tähystäen merelle, josko tuulet rauhoittuisivat. Kun vihdoin uskaltauduimme merelle, jouduimme Jussarön edustalla hurjan myrskyn silmään. Ympärillä näytti siltä kuin olisimme olleet keskellä mustavalkofilmiä. Pääsimme lopulta kuitenkin turvallisesti kiinnittymään Jussarön laituriin. Koko loppumatka meni tuulien kanssa jännittäessä. Ne tulivat pääsääntöisesti väärästä suunnasta ja olivat turhan kovia, hieman ylirikatulle pienelle veneellemme. Muutama hyvä purjehduspäivä osui matkapäivien varrelle, mutta näin lyhyessä ajassa ne eivät suuremmin lohduttaneet.
Parhaina päivinä purjehdus oli kuitenkin niin suurta nautintoa, joten emme antaneet tämän epäonnisen kokemuksen lannistaa. Päätimme, että jos pitäisimme koko kesän lomaa, voisi sinä aikana rauhassa olla muutama huonompikin päivä, mutta pääsisimme myös nauttimaan kesäisistä leppoisista tuulista.
Valmisteluista voisi kirjoittaa kokonaisen jutun erikseen, sillä niitä on tehty viikkokaupalla pitkin kevättä. Veneeseen on asennettu härveli jos toinenkin ja sisustukseen on tehty pieniä parannuksia, sillä pieni vene toimii kelluvana kotinamme tämän kesän ajan. Vihdoin kesäkuun ensimmäisen päivän iltana pääsimme matkaan. Ilta alkoi jo hämärtyä, joten leudossa tuulessa hurruttelimme perämoottorilla Pikku Leikosaareen, josta oli tarkoitus jatkaa matkaa seuraavana päivänä Tallinnaan ja Viron rannikkoa pitkin kohti länttä. Aurinko on hemmotellut kesäloman alkua, mutta tuulet eivät ole olleet yhtä lempeitä. Lähdimme Leikosaaresta takaisin kotisatamaa kohti tuomaan unohtuneita auton avaimia, ja kryssiminen 10 m/s vastatuuleen oli lyhyelläkin matkalla melkoista jytkettä. Tallinaan ei siis ainakaan toistaiseksi ole ollut asiaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)