maanantai 15. elokuuta 2011

Saaristoloma

Tykitimme Ruotsin etelärannikkoa pitkin vauhdilla muutamassa päivässä majakalta toiselle, eli Utklippanilta Landsortiin. Alun perin meillä ei varsinaisesti ollut tähän erityistä syytä, sillä aikaa oli vielä paljon jäljellä, mutta nopeasti niitä tuli useampikin: olimme kyllästyneitä ruotsalaisten pikkukaupunkien kaupallisiin satamiin ja oikeastaan kaupunkeihinkin, joissa ei ollut enää mitään mielenkiintoista tarjottavaa. Jopa paljon hehkutettu Kalmar kuuluisine linnoineen sai meidät lähinnä haukottelemaan. Enemmän meitä innosti löytö, jonka teimme Kalmarin kirjakaupassa: kirja Ruotsin rannikon luonnonsatamista. Mietimme pitkään kahden vaihtoehdon välillä, ja päädyimme siihen, joka käsittäisi Tukholman saariston. Järkeilimme, että sille olisi lähitulevaisuudessa enemmän käyttöä kuin etelän vastaavalle. Kirja tosin alkoi vasta Landsortista, jonne piti siis pikaisesti päästä. Parin päivän poikkeukselliset mainiot myötätuulet tulivat kuin siunauksena kirjan hankinnalle, ja ei mennyt aikaakaan, kun löysimme itsemme Landsortin viehättävältä majakkasaarelta, Sindbadilta ja Köpiksestä tutun Unelman kyljestä.


Pitkän aavan meren ja tylsän rannikon tuijottelun jälkeen saaristopurjehdus tuntui hunajalta. Ympärillä oli koko ajan jotain katseltavaa ja ihmeteltävää, ja mikä parasta, liikkeellä oli todella paljon veneitä. Tähän mennessä olimme purjehtineet koko matkan lähes yksin, sillä avomerellä veneet häviävät pieniksi pisaroiksi horisonttiin. Niiden tullessa vastaan voi olla tyytyväinen, jos erottaa lipusta minkä maalainen vene mahtaa olla kyseessä. Kapeilla saaristoväylillä veneitä oli ruuhkaksi asti ja oli mukava ottaa muista veneistä mittaa, sillä saatoimme purjehtia koko päivän lähes kylki kyljen saman veneen kanssa. Tämä antoi myös mahdollisuuden tarkkailla purjehduksen lisäksi sitä, mitä muuta veneissä puuhasteltiin, kuka venettä kipparoi tai mitä niissä esimerkiksi syötiin. Myös Charapita pääsi vihdoin omaan elementtiinsä, ja kevyiden tuulten hönkiessä pääsimme purjeilla ohitse, kun isot veneet puksuttelivat koneella eteenpäin. Etelässä olimme lähes poikkeuksetta jokaisen sataman pienin vene. En sinänsä ihmettele, sillä isoissa aalloissa painavammassa veneessä varmasti tuntee olevansa enemmän kotonaan, kuin pienessä ja kevyessä ylirikatussa Charapitassa. Saaristossa se on kuitenkin lipunut ketterästi kuin kissa kevyilläkin tuulilla ja ollut varmasti parempi purjehtija kuin uivat kerrostalot. Ruotsalaiset ovat monissa satamissa poikkeuksetta tulleet kehumaan Albin Expressiä nopeaksi veneeksi. Vasta saaristossa meille selvisi kunnolla, mistä nämä puheet ovat peräisin.


Luonnonsatamakirja oli mainio apuväline vieraassa saaristossa purjehtimiseen. Siinä on merkittynä jokaiselta alueen karttasivulta kelpo paikkoja, jonne purjeveneelläkin on sopiva rantautua, sekä annettu vinkkejä kuinka niitä kannatta lähestyä, sillä monet paikoista sijaitsevat väylistä sivussa. Hyvien ohjeiden ja erinomaisten kuvien lisäksi saarista ja niiden historiasta sekä nykypäivästä on kerrottu varsin kattavasti. Tuli kuin huomaamatta lueskeltua hieman ruotsia, ja saimme näin tietää, missä olemme lomamme viettäneet. Suomen Partiolaisten satamakirjat vaikuttivat tähän superopukseen verrattuna säälittäviltä yritelmiltä, vaikka ovathan ne toki parempia kuin ei mitään. Satamakirjan miinuspuolena oli ehkä kuitenkin se, että me emme suinkaan olleet kirjan ainoita omistajia, ja monet paikoista oli niin täynnä veneitä, että olisi voinut kuvitella saapuneensa vierasvenesatamaan. Toisinaan saimme katsella vierestä esityksiä, joiden teemana oli ankkuriköysishow, sillä näin monen veneen ankkuroituessa samalle lahdelle ei voitu välttyä siltä, etteivätkö köydet silloin tällöin olisi menneet hieman sekaisin. Satamissa oli kuitenkin sopuisa ilmapiiri ja hyvä kesälomatunnelma, joten ”venefestareista” huolimatta homma pysyi hanskassa ilman suurempaa dramatiikkaa.


Saaristossa pääsimme todelliseen kesäloman makuun. Vaikka olemme koko kesän olleetkin lomalla, ei se varsinaisesti siltä ole kaiken aikaa tuntunut. Nyt kaikki palaset tuntuivat olevan kohdallaan. Paria päivää lukuun ottamatta tuulet olivat leppoisia, aurinko paistoi, helle hemmotteli ja purjehduspäivät olivat niin lyhyitä, että välillä ehti pääsemään kesämökkitunnelmaan loikoilemalla riippumatossa ja pesemällä mattoja. Ajankulusta ei juuri tarvinnut välittää, sillä olimme jo niin lähellä kotia, että olisimme päässeet täältä tarpeen vaatiessa kohtalaisen ripeästi kotisatamaan. Heinäkuun vaihtuessa elokuuksi, alkoi takaraivossa kuitenkin kolkutella se, että lomaa on enemmän takana kuin edessä. Tuntui hassulta, kun tajusimme, että sitä oli kuitenkin edessä vielä yhtä paljon, kuin normaalilla työssäkäyvällä on koko kesänä.

Pitkälle matkalle on ehtinyt kertyä paljon uskomattomia purjehduspäiviä ja merimeininkiä, jotka pysyvät mielessä ja muistoissa vielä pitkään. Kaikesta kivasta ja etelän eksotiikasta huolimatta purjehdus tuntui erityisen hyvältä juuri saaristossa. Lieneekö syynä sen kotoisuus, vaihtelevaisuus, vai se, että saariston lapselle se on paras paikka maailmassa?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti