Saaristoloma

Tykitimme Ruotsin etelärannikkoa pitkin vauhdilla muutamassa päivässä majakalta toiselle, eli Utklippanilta Landsortiin. Alun perin meillä ei varsinaisesti ollut tähän erityistä syytä, sillä aikaa oli vielä paljon jäljellä, mutta nopeasti niitä tuli useampikin: olimme kyllästyneitä ruotsalaisten pikkukaupunkien kaupallisiin satamiin ja oikeastaan kaupunkeihinkin, joissa ei ollut enää mitään mielenkiintoista tarjottavaa. Jopa paljon hehkutettu Kalmar kuuluisine linnoineen sai meidät lähinnä haukottelemaan. Enemmän meitä innosti löytö, jonka teimme Kalmarin kirjakaupassa: kirja Ruotsin rannikon luonnonsatamista. Mietimme pitkään kahden vaihtoehdon välillä, ja päädyimme siihen, joka käsittäisi Tukholman saariston. Järkeilimme, että sille olisi lähitulevaisuudessa enemmän käyttöä kuin etelän vastaavalle. Kirja tosin alkoi vasta Landsortista, jonne piti siis pikaisesti päästä. Parin päivän poikkeukselliset mainiot myötätuulet tulivat kuin siunauksena kirjan hankinnalle, ja ei mennyt aikaakaan, kun löysimme itsemme Landsortin viehättävältä majakkasaarelta, Sindbadilta ja Köpiksestä tutun Unelman kyljestä.

Pitkän aavan meren ja tylsän rannikon tuijottelun jälkeen saaristopurjehdus tuntui hunajalta. Ympärillä oli koko ajan jotain katseltavaa ja ihmeteltävää, ja mikä parasta, liikkeellä oli todella paljon veneitä. Tähän mennessä olimme purjehtineet koko matkan lähes yksin, sillä avomerellä veneet häviävät pieniksi pisaroiksi horisonttiin. Niiden tullessa vastaan voi olla tyytyväinen, jos erottaa lipusta minkä maalainen vene mahtaa olla kyseessä. Kapeilla saaristoväylillä veneitä oli ruuhkaksi asti ja oli mukava ottaa muista veneistä mittaa, sillä saatoimme purjehtia koko päivän lähes kylki kyljen saman veneen kanssa. Tämä antoi myös mahdollisuuden tarkkailla purjehduksen lisäksi sitä, mitä muuta veneissä puuhasteltiin, kuka venettä kipparoi tai mitä niissä esimerkiksi syötiin. Myös Charapita pääsi vihdoin omaan elementtiinsä, ja kevyiden tuulten hönkiessä pääsimme purjeilla ohitse, kun isot veneet puksuttelivat koneella eteenpäin. Etelässä olimme lähes poikkeuksetta jokaisen sataman pienin vene. En sinänsä ihmettele, sillä isoissa aalloissa painavammassa veneessä varmasti tuntee olevansa enemmän kotonaan, kuin pienessä ja kevyessä ylirikatussa Charapitassa. Saaristossa se on kuitenkin lipunut ketterästi kuin kissa kevyilläkin tuulilla ja ollut varmasti parempi purjehtija kuin uivat kerrostalot. Ruotsalaiset ovat monissa satamissa poikkeuksetta tulleet kehumaan Albin Expressiä nopeaksi veneeksi. Vasta saaristossa meille selvisi kunnolla, mistä nämä puheet ovat peräisin.

Luonnonsatamakirja oli mainio apuväline vieraassa saaristossa purjehtimiseen. Siinä on merkittynä jokaiselta alueen karttasivulta kelpo paikkoja, jonne purjeveneelläkin on sopiva rantautua, sekä annettu vinkkejä kuinka niitä kannatta lähestyä, sillä monet paikoista sijaitsevat väylistä sivussa. Hyvien ohjeiden ja erinomaisten kuvien lisäksi saarista ja niiden historiasta sekä nykypäivästä on kerrottu varsin kattavasti. Tuli kuin huomaamatta lueskeltua hieman ruotsia, ja saimme näin tietää, missä olemme lomamme viettäneet. Suomen Partiolaisten satamakirjat vaikuttivat tähän superopukseen verrattuna säälittäviltä yritelmiltä, vaikka ovathan ne toki parempia kuin ei mitään. Satamakirjan miinuspuolena oli ehkä kuitenkin se, että me emme suinkaan olleet kirjan ainoita omistajia, ja monet paikoista oli niin täynnä veneitä, että olisi voinut kuvitella saapuneensa vierasvenesatamaan. Toisinaan saimme katsella vierestä esityksiä, joiden teemana oli ankkuriköysishow, sillä näin monen veneen ankkuroituessa samalle lahdelle ei voitu välttyä siltä, etteivätkö köydet silloin tällöin olisi menneet hieman sekaisin. Satamissa oli kuitenkin sopuisa ilmapiiri ja hyvä kesälomatunnelma, joten ”venefestareista” huolimatta homma pysyi hanskassa ilman suurempaa dramatiikkaa.

Saaristossa pääsimme todelliseen kesäloman makuun. Vaikka olemme koko kesän olleetkin lomalla, ei se varsinaisesti siltä ole kaiken aikaa tuntunut. Nyt kaikki palaset tuntuivat olevan kohdallaan. Paria päivää lukuun ottamatta tuulet olivat leppoisia, aurinko paistoi, helle hemmotteli ja purjehduspäivät olivat niin lyhyitä, että välillä ehti pääsemään kesämökkitunnelmaan loikoilemalla riippumatossa ja pesemällä mattoja. Ajankulusta ei juuri tarvinnut välittää, sillä olimme jo niin lähellä kotia, että olisimme päässeet täältä tarpeen vaatiessa kohtalaisen ripeästi kotisatamaan. Heinäkuun vaihtuessa elokuuksi, alkoi takaraivossa kuitenkin kolkutella se, että lomaa on enemmän takana kuin edessä. Tuntui hassulta, kun tajusimme, että sitä oli kuitenkin edessä vielä yhtä paljon, kuin normaalilla työssäkäyvällä on koko kesänä.

Pitkälle matkalle on ehtinyt kertyä paljon uskomattomia purjehduspäiviä ja merimeininkiä, jotka pysyvät mielessä ja muistoissa vielä pitkään. Kaikesta kivasta ja etelän eksotiikasta huolimatta purjehdus tuntui erityisen hyvältä juuri saaristossa. Lieneekö syynä sen kotoisuus, vaihtelevaisuus, vai se, että saariston lapselle se on paras paikka maailmassa?

Purjehdus on perseestä

Herätyskello soi 6.30 ja satoi vettä. Olimme edellisiltana sopineet yhteislähdöstä saksalaispariskunnan Ninan ja Peterin kanssa Christiansöltä kohti Utklippania, jonne oli matkaa noin 40 mailia. Ehdotin aamulla, että nukkuisimme vielä tovin ja kävisimme sitten sanomassa, että myöhäistämme lähtöä, koska huono ilma ei liiemmin houkuttele kiirehtimään aikaisin liikkeelle. Julius oli kuitenkin jo virittelemässä purjeita valmiiksi, eikä halunnut livistää lähtöajasta. Ärtyneenä sain itseni vihdoin huonosti nukutun yön jälkeen kammettua ylös, ja irrotimme köydet kello 8.15 saksalaisten vielä nukkuessa tukevasti piilossa sateelta. Lähdimme sellaisella rytinällä matkaan, että aamukahvitkin jäivät juomatta, eikä koko pitkäksi päiväksi ollut tehty valmiiksi lainkaan eväitä.

Vailla minkäänlaista motivaatiota istua kökötin sadetakki päällä ja kirosin. Tuulta ei ollut kuin hiukan, aallokkoa sitäkin enemmän, joka tarkoitti purjeiden paukkumista. Sillä hetkellä purjehdus tuntui maailman ärsyttävimmältä puuhalta, ja kyseenalaistin koko touhun mielekkyyden. Tähänkö olin halunnut käyttää kokonaisen kesän? Päivästä toiseen saan kököttää tässä kirotussa purkissa kuuntelemassa purjeiden paukkumista (ja Juliuksen kiroilua), viis säästä ja viis siitä, kiinnostaako se oikeastaan juuri sinä päivänä. En ehkä sittenkään ollut tänä kesänä vapaa tekemään mitä vain. Olin ehkä vapaa ulkomaailman kahleista ja vapaa arjen rutiineista, mutta onko se sama asia kuin vapaus valita, mitä todella haluaa?

Koko kesä purjeveneellä kuulosti ajatuksena houkuttelevan lokoisalta: istuskella veneen kannella ja lueskella kirjoja, viettää mukavia iltoja saarten siimeksessä ja nautiskella bisseä sataman vilskeessä. Todellisuus on kuitenkin ollut haaveita karumpaa; ainaista tuulten vahtaamista, ja niille kiroamista, sillä ne ovat enimmäkseen puhaltaneet väärästä suunnasta, liian kovaa tai liian hiljaa. Kosteassa veneessä nukkuessa ei hyvistä yöunista voi puhua, kun joutuu harva se yö pelkäämään, että joku kiinnityksistä pettää. Merellä ei voi haaveillakaan kirjojen lukemisesta; vene keikkuu niin, että täytyy muutenkin tsempata ettei yrjö lennä. Pissalla käyminenkin on suuren taistelun takana. Selkä on kesän jäljiltä riekaleina ja ryhti kuin 90-vuotiaalla sisällä kökkimisen jäljiltä. Tiskaaminen veneen kannella on hankalaa ja noloa, kun ympärillä kymmenet silmäparit tuijottavat, miten valutan paskavettä jo valmiiksi likaiseen satama-altaaseen. Lisäksi astioita myös tuppaa silloin tällöin tipahtelemaan laitojen yli, ja sille tielle jäävät. Jos sattuu pääsemään suihkuun, täytyy sinne varustautua kuin eväsretkelle ja parhaassa tapauksessa talsia satoja metrejä pitkin rantakatua, jossa samaan aikaan turistit syövät jäätelöä, tai paikalliset kusettavat koiriaan. Sähköä on jos on, joten tietokoneesta on toisinaan yhtä paljon hyötyä kuin bikineistä napajäätiköllä, eikä muistakaan kodinkoneista kannata haaveilla. Kaikki yhteen ynnättynä veneessä eläminen on toisinaan helvetin hankalaa, puhumattakaan purjehduksesta.

Pari tuntia lähdön jälkeen aurinko alkoi paistaa ja näimme Ninan ja Peterinkin takanamme purjeet ylhäällä. Peter toivotti VHF:n kautta hyvää huomenta ja mukavaa purjehduspäivää, joka sillä hetkellä tuntui enemmänkin vittuilulta. Motivaation takaisinsaamiseen meni vielä monta tuntia. Pikku hiljaa merellä alkoi viritä hyvä tuuli, ja aurinko alkoi sulattaa sateessa jähmettynyttä sydäntä. Pääsimme todella leppoisassa surffissa hyvää vauhtia loppumatkan aina Utklippanille saakka, ja satama-altaan portista tyylikkäästi purjeella sisään. Peter ja Nina odottivat siellä jo meitä, ja vietimme heidän kanssaan mukavan loppuillan Utklippanin tutkimisen ja lettukestien merkeissä.

Jazzia ja myrskyä

Koko kesän pituinen purjehdusreissu tarkoittaa myös sitä, että missaamme tasapuolisesti kaikki kesän tapahtumat. Julle oli harmissaan, että monien kesien pituinen putki Pori Jazzeilla katkeaisi. Vaan ei hätää, pääsimme juuri Köpiksen jazzfestivaaleilta ja lisää oli tiedossa. Saavuimme Allingen satamaan yhden aikoihin iltapäivällä, jolloin se oli jo melkoisen tukossa. Sataman porteilla mies viittoi meille, että antakaa mennä perälle asti, siellä olisi tilaa. Satama-altaan aivan toisesta päädystä löytyi pieni, juuri Charapitan mentävä rako ja näin pääsimme sataman parhaalle paikalle. Osasimme arvostaa tätä myöhemmin, kun allas oli ahdettu täyteen veneitä, ja toiset joutuivat maihin päästäkseen hyppimään jopa viiden veneen yli. Laitureita ei ollut, vaan satama-altaasta hypättiin suoraan pitkospuulle, jolta kiivettiin ylös jalkakäytävälle. Siellä meitä jo odottelikin aurinkoinen ruotsalaistäti valmiina ottamaan köysiä vastaan. Kun köydet oli kiinnitetty, hän alkoi pulputtaa iloisesti ja ilmoitti, että tunnin päästä edessämme avautuvalla torilla alkaisi jazzfestarit, jotka kestäisivät koko viikon. Mainiota, aamusta iltaan jazzia suoraan omasta veneestä. Nämä festarit eivät kuitenkaan olleet mitkään porijazzit, vaan esiintyjinä oli bändejä, kuten Mysto’s Hot Lips, New Orleans Delight ja Hot House Jazzmen. Olimme yön yli kestäneen purjehduksen ja loppurutistuksen jäljiltä melkoisen väsähtäneitä ja nälkäisiä. Aamiaisen jälkeen änkesimme molemmat veneen sohvalle, jossa nukuimme kesän makoisimmat nokoset auringonsäteiden ja jazzin tulviessa sisään värittämään unia.
Meillä oli useampikin syy mennä juuri Bornholmiin. Paitsi, että mielenkiinto oli herännyt kun jatkuvasti kuulimme muilta purjehtijoilta kehuja sen ainutlaatuisesta ilmapiiristä, oli jälleen luvassa myrsky. Tiesimme, että muutama päivä pitäisi pysytellä sataman suojissa, eikä Ruotsin etelärannikolta tuntunut löytyvän mitään erityisen kiinnostavaa tuoksi ajaksi. Myös muut veneet olivat ennakoineet myrskyn tuloa, ja Allingen pikkuinen satama alkoi pikku hiljaa täyttyä. Täysin keskellä Itämeren tyrskyjä sijaitsevat Bornholmin pienet satamat saavat suojaa vain niiden ympärille rakennetuilta aallonmurtajilta, jotka eivät kovan tuulen puhaltaessa pysty estämään aaltojen vyörymistä satama-altaisiin. Näin tapahtuessa allas alkaa aaltojen voimasta ”pumppaamaan” ylös alas, joka tekee siellä olosta paitsi epämiellyttävää, myös vaarallista veneiden kolistessa toisiaan vasten. Tästä syystä kovalla myrskyllä satamat sulkevat portit vähentääkseen pumppausta. Tällöin kukaan ei pääse sisään, eikä myöskään ulos.
Jo varhain seuraavana iltapäivänä alkoi satamassa kuhista. Sataman ulommasta altaasta siirrettiin kaikki veneet sisempään altaaseen, jotta luukut voitaisiin sulkea. Jazzfestareiden lisäksi meidän ”takapihalla” oli karnevaalit. Pienen nuorisosirkusryhmän tehdessä voltteja ja kärrynpyöriä jalkakäytävällä, isot miehet taiteilivat veneiden kansilla sohien ja huitoen eri suuntiin. Jokaisella oli oma selkeä näkemys siitä, kuinka pieneen altaaseen saataisiin mahtumaan aivan liikaa veneitä. Lopulta he kumma kyllä onnistuivat mahdottomalta näyttäneessä urakassa, ja alkuiltaan mennessä satamamestari oli pistänyt sataman raskaat portit säppiin. Aallonmurtajan päällä seisovan maston huipulle oli vedetty musta pallo, ja kolme punaista lamppua sytytetty merkiksi merelle, että satamaan ei olisi asiaa. Myrsky oli tulossa. Siitä esimakua satamakarnevaaleille toi tanskalaisvene, jolta oli masto katkennut lähivesillä. Kaksi miestä istui järkytyksestä valkoisena veneessä viskilasit kädessä muiden pyöriessä kärpästen lailla ihmettelemässä veneenraatoa. Heidät otettiin viimeisinä sisään ennen porttien sulkemista.

Pikku hiljaa illan hämärtyessä tuulen nopeus alkoi kasvaa ja samalla aaltojen korkeus nousta. Odotimme levottomina myrskyn saapumista, sillä Allingen sataman aallonmurtaja oli täydellinen tähystyspaikka pauhaavalle ulapalle. Jazzfestarit olivat siirtyneet satamalaiturilta läheiseen telttaan, ja rantakadun kaupat korjailivat ulkoa kaiken irtonaisen talteen. Tuuli vinkui vimmatusti veneiden mastoissa, mutta sataman portit pitivät altaan rauhallisena. Julius kävi illan aikana päivystämässä myrskyn kehittymistä useaan otteeseen. Tuulen piti olla kovimmillaan aamuyöstä neljän aikaan, ja laitoimme herätyskellon herättämään. Kahteen asti nukuin koiran unta ja tunsin kajuutassa, kuinka tuuli otti mastoon ja koko vene tärisi. Nousimme ylös ja lähdimme yhdessä aallonmurtajalle katselemaan myrskyä. Pimeässä yössä ei näkynyt ketään muita, ja kuului vain meren myllerrys, kun aallot rikkoutuivat uloimpaan aallonmurtajaan. Punaiset valot sataman mastossa kiiluivat pelottavina kuin saalistavan pedon silmät, joiden katse oli suunnattuna tiukasti merelle vaanien mahdollisia hädässä olevia veneitä, joilla ei olisi muuta mahdollisuutta kuin paeta myrskyn armottomaan syleilyyn. Seistessämme aallonmurtajan päällä pyysin Juliusta varmuuden vuoksi pitämään minusta kiinni, ettei tuuli kaataisi kumoon ja alas kivikkoon.

Aamun valjettua tuuli oli jo hieman tyyntynyt, mutta aallokko oli saanut yön aikana rauhassa kasvaa, ja se tyrskysi lennättäen vedet jalkakäytävälle. Satamakapteeni kertoi tuulen nopeuden olleen parhaimmillaan 25 m/s. Sateesta piittaamattomina lähdimme kävelemään rantatietä pitkin bongailemaan, mihin osuisi saaren komeimmat aallot ja kauneimmat tyrskyt. Nyt veneiden liikehdintäkin oli jo alkanut, ja jazzin kajahtaessa jostain lähikaduilta näytti, kun ne olisivat tanssahdelleet musiikin tahdissa. Hetkeksi tuuli loppui täysin, mutta jo pian se alkoi puhaltaa uudestaan, tällä kertaa päinvastaisesta suunnasta. Tämä aiheutti mielenkiintoisen ilmiön aalloissa, joiden tyrskyt lensivätkin ikään kuin taaksepäin uuden tuulensuunnan mukaisesti.

Satamaan alkoi pulpahdella veneitä, jotka olivat lähteneet tuulta pakoon saaren toiselta puolelta. Näissä myrskyn jälkimainingeissa Allingeen saapuivat myös uudet saksalaiset ystävämme Nina ja Peter. Me puolestamme lähdimme iltakävelylle Bornholmin pohjoisimpaan kärkeen, Hammer uddeen, josta ihastelimme ilta-auringon laskeutumista majakan tornista. Koko niemi oli kuin suoraan jostain satukirjasta: korkeita, vihreitä kukkuloita, joista yhden päällä oli linna, pieni pursisatama lahden poukamassa ja niemenkärkiä, jotka jatkuivat rannikolla pitkälle eteenpäin. Saavuimme takaisin kylille vasta pimeän laskeuduttua, mutta jo kaukaa tieltä kuulimme mitäs muutakaan kuin jazzin säveliä. Kaivoimme pitkän lenkin jälkeen ansaitut bisset taskuista, ja jäimme kuuntelemaan bändin soittamat tahdit loppuun asti.

Sormuset

Vaikka matkamme onkin jatkunut jo Bornholmille ja oikeastaan sieltä eteenpäinkin, palaamme hetkeksi Köpikseen, jota ei voi sivuuttaa mainitsematta Sormusia. Heidän ansiotaanhan oikeastaan on se, että ylipäätänsä pääsimme perille. Toukokuun kuudes päivä tein henkilökohtaisen nopeusennätykseni välillä Pursimiehenkatu-Lauttasaari, ja heti kellon lyötyä neljä viiletin töistä kohti Sindbadin laituria. Julius istui jo Unelmassa, kun saavuin puuskuttaen paikalle. Levitimme salongin pöydälle suuren Itämeren kartan, joka oli niin suuri, että se tuntui koko maailman kartalta. Oli vaikea kuvitella, että muutaman viikon päästä me seilaisimme kartan keskipisteessä. Sieltä lähimpään rantaan olisi matkaa kymmeniä maileja, ja me killuisimme siellä pienessä Charapitassa aivan kahdestaan. Teijo ja Eija näyttivät vanhoja lokikirjoja ja kertoivat innostuneina meille tuntemattomista vesistä. Ruotsin rannikko, Tukholma (jonne ei Teijon mukaan kannata unohtua liian pitkäksi aikaa shoppailemaan), Gotlanti ja Öölanti. Kaikki nämä paikat tulisivat meillekin kesän aikana tutuiksi. Kirjoitin pienelle lapulle muistiinpanoja vierailemisen arvoisista satamista. Kotiin viemisiksi saimme niin paljon karttoja, että hädin tuskin jaksoimme kantaa. Niiden parissa vietin pari hikistä työpäivää Metsätalon kirjastossa, sillä ne tulisivat tarpeeseen.
Tasan kaksi kuukautta myöhemmin kiertelimme Köpiksen satamaa silmä tarkkana etsiskellen samaista venettä. Mainittakoon, että satamassa oli useampi sata venettä parissa eri satama-altaassa, joten tietyn veneen löytäminen ei kaikkien pystyssä sojottavien mastojen seasta ollut lainkaan helppoa. Vaan onnistuihan se ja mikä parasta, Unelman vierestä löytyi tyhjä paikka Charapitalle. Tovi myöhemmin kuului laiturilta tuttu ääni, joka toivotti tervetulleeksi Köpikseen. Kuin olisi tullut kotiin. Saimme kaikki tarpeelliset vinkit ja tiedot, kuinka päästä alkuun satamassa ja kaupungissa. Eikä tässä vielä kaikki: seuraavana aamuna veneen kannelle kumahti uunituoreet sämpylät suoraan leipomosta!
Vietimme kaksi hauskaa iltaa Teijon ja Eijan kanssa kuunnellen ja kertoen merijuttuja, ja taidettiin siellä maailmaakin hieman parantaa. Unelman väen seurassa ei kerta kaikkiaan voinut olla viihtymättä, sillä aurinkoinen ilmapiiri tarttui väkisinkin. Kokemamme vastoinkäymiset eivät heidän positiivisen asenteensa ja rautaisen kokemuksen ansiosta enää tuntuneet läheskään yhtä hankalilta. Saimme kannustusta tulevia purjehduksia varten ja pääsimme nauttimaan herkullisen illallisen, jota muistellessa herahtaa vieläkin vesi kielelle. Ruoka ja juoma maistui erityisesti Juliukselle, joka seuraavana aamuna tosin mietti, oliko kala sittenkin ollut hieman suolaista. Myös Köpiksessä majaileva Ninni liittyi seuraamme illalliselle ja hänestä oli myöhemmin korvaamaton apu erään tärkeän asian hoidossa. Kävimme myös tarkistamassa Ninnin palatsin Frederiksbergin puiston laidalla, joka meni kyllä asuinpaikkojen top kolmoseen heittämällä. Teijon ja Eijan Unelma starttasi Köpiksestä muutama päivä ennen Charapitaa ja meillä on kova kiire saada heidät kiinni. Mahtavat Sormuset.

Keula kohti kotia

Köpiksen jälkeen oli tarkoitus kääntää keula vihdoin kohti kotia, ja olimme suunnitelleet lähtöä maanantaiksi. Lähtövalmisteluita, lähinnä ruokien ja juomien ostamisia, oli kuitenkin jonkin verran, ja sunnuntain lepopäivää pyhittäen päätimme siirtää ne maanantaiaamulle. Säätiedotus oli lupaillut hyvää purjehduskeliä maanantaille ja tiistaille, jonka jälkeen uusi matalapaineen keskus olisi jälleen pyyhkäisemässä eteläisen itämeren yli aiheuttaen jonkinasteista päänvaivaa merenkulkijoille kovien tuulten, merenkäynnin ja sateiden muodossa. Halusimme ehtiä sen alta pois, ja mielellään johonkin paikkaan, missä olisi Charapitalle turvallisen sataman lisäksi myös miehistölle jotakin nähtävää ja tehtävää. Tulomatkalla sivuuttamamme Bornholmin saari kiinnosti molempia. Matkaa sinne Kööpenhaminasta oli yli 80 mailia ja hyviä purjehduskelejä ainoastaan puolitoista päivää. Päätimme lähteä ruotsin etelärannikkoa itään ja toivoa hyvää tuulta, tai vaihtoehtoisesti jäädä jonnekin Skånen satamiin.

Neljän jälkeen iltapäivällä, kun kauppakeikka läheiseen supermarkettiin oli vihdoin hoidettu pursiseuran maitokärryjä lainaten, ja vene laitettu kaupunkiloman jäljiltä taas purjehduskelpoiseen kuntoon, oli aika irrottaa köydet ja hyvästellä Kööpenhamina. Alkumatka meni jälleen perinteisten purjesulkeisten muodossa tuulen tyynnyttyä ja alettua vuorotellen. Loppumatkan Tanskan vesillä Falsterbon kanavaan asti pääsimme kuitenkin mukavan sivutuulen kuljettamina. Kanava aukesi meille aikataulun mukaisesti kello 21.00 vaikka olimmekin ainoa läpi kulkeva vene. Alun perin tarkoituksenamme oli jäädä satamaan yöksi kanavan lähistölle ja jatkaa matkaa aamulla, mutta ajellessamme kanavaa pitkin ja katsellessamme vähitellen laskevaa aurinkoa upeassa heinäkuun illassa, päätimme jättää satamaruljanssit ja kunnon yöunet väliin ja pamauttaa yön yli suoraan Bornholmiin. Yöksi oli luvattu täydellistä viidestä kahdeksaan metriä myötätuulta edessä olevalle merialueelle. Päästyämme suhteellisen lyhyen kanavan toiseen päähän olimme jo molemmat vetäneet ylle villahousut, villasukat verkkarit, toppahousut, aluspaidat, villapaidat, päällystakit, pipot, kaulaliinat ja saksan armeijan pakkasrukkaset plus muuta mitä heinäkuisella purjehduksella yleensä tarvitaan. Tähänastiset kokemukset ovat olivat nimittäin opettaneet, ettei mikään vaate ole liikaa yöllä seilatessa.

Alkumatkaa teimme jo yllättävän väkeväksi pikku apulaiseksi osoittautuneen Suzukin avulla. Tässä vaiheessa iltaa päätin ottaa pienet koiranunet valmistautuen yön ja seuraavan päivän valvomiseen. Päivi hoiti perämiehen hommia yhteen asti, jonka jälkeen päästin hänet nukkumaan ja pääsin itse ihailemaan täysin pimeässä yössä taivaalta merelle heijastuvaa täysikuuta. Ennusteessa luvattu tuuli ei tuntunut millään alkavan, ja aloin jo kyllästyä ympäri pyörivän tuuliosoittimen kärsimättömään vahtaamiseen. Kahden aikaan yöllä odotus palkittiin kun tuuliviiri vihdoin alkoi osoittaa tuulen alkaneen puhaltaa hyvällä voimalla koillisesta. Päivi hereille kajuutasta ja purjeet ylös! Purjehdimme täydellisessä sivumyötäisessä tuulessa noin kuuden solmun vauhtia aina seitsemään asti aamulla, jonka jälkeen tuuli alkoi heikentyä. Avomerellä tämänkaltainen tilanne on matkallamme osoittautunut hermoja raastavaksi. Aikaisemmin puhaltaneen tuulen muodostamat aallot jatkavat rullaamistaan tuulen kuitenkaan pystymättä pitämään purjeita vedossa ja siten tasaamaan veneen kulkua. Lopputulos: purjeet ja puomi paukkuvat ja riki kolisee jatkuvasti aallokon ja pienen tuulen heitellessä niitä puolelta toiselle. Tässä vaiheessa yleensä on luultavasti tapana laskea purjeet ja jatkaa matkaa moottorilla. Veneemme on kuitenkin varustettu vain pienellä veneen ulkopuolella olevalla perämoottorilla, jonka käyttäminen tällaisessa aallokossa on vähintään yhtä toivotonta ja hermoja koettelevaa kuin purjeiden paukuttelukin, potkurin ollessa noin puolet ajasta ilmassa ja puolet veden alla. Lisämaustetta tilanteeseen antoi lisäksi se, että kelluimme enemmän tai vähemmän ohjailukyvyttöminä keskellä vilkkaasti liikennöityä Ruotsin rannikon ja Bornholmin välistä rahtiliikenneväylää. Kolistellessamme nyt siis viimeisiä 15 mailia kohti Bornholmia, päätimme rantautua lähimpään satamaan Hammer havniin, Bornholmin länsirannalle. Ollessamme parin mailin päässä satamasta, aikaisemmin himmannut länsi/luoteistuuli heräsi uudelleen, mutta tällä kertaa kaksinkertaisella voimalla. Olemme alkaneet jo nimittää tätä ilmiötä rantautumistuuleksi, joka usein jopa täysin tyynen päivän päätteeksi viriää satamaan tultaessa. Tässä vaiheessa täytyy mainita, että tällä alueella satamat ja niihin tuleminen ei ole aivan samanlaista kuin suojaisessa kotisaaristossa. Satamia voisi pelkistettynä kuvailla kivi/betonibunkkereiksi jotka erottavat niiden sisällä olevan alueen suoraan avomerestä. Lisäksi rannikolle tultaessa meri usein madaltuu ja mereltä vyöryvä aallokko alkaa nousta terävämmäksi ja murtua. Lähestyessämme satamaa tuuli ja pohjanmuodot olivat jo nostattaneet aallokkoa melkoisen suureksi. Emme kumpikaan tienneet minkälainen sataman sisääntulo tai satama-allas on, siinä mielessä, olisiko meillä mahdollisuus ajaa purjeilla sataman portista sisään, ja siten säilyttää veneen ohjailukyky isossa aallokossa ja laskea purjeet vasta sataman suojissa. Perämoottorista olisi ohjailun kannalta tässä aallokossa ja tuulessa lähinnä yhtä paljon hyötyä kuin sähköhammasharjasta. Lähestyessämme sataman kapeaa sisääntuloa Charapitan keikkuessa kuin lastu aalloilla, ja katsellessamme lähestyvää sataman kapeaa sisääntuloa ei päätös ollut enää vaikea. Täyskäännös, isopurje ylös, vetoon ja pois aallonmurtajan ja kallioiden läheisyydestä. Päätimme kiertää saaren itäpuolelle tuulelta suojaan, ja päädyimme upean pohjoiskärjen kierrettyämme lopulta Allingen satamaan.

No oliko se Kööpenhamina kuin ennen?

Kiertelimme Köpistä aluksi hieman tyypertyneinä. Oli aivan eri asia tulla kaupunkiin veneellä, kuin että olisi hurauttanut lentokoneella. Matka oli meille oikeastaan paljon tärkeämpi kuin itse päämäärä. En koskaan pistänyt ajatustakaan koko paikalle, vaikka se samalla oli kaiken aikaa mielessä ja puheissa. Mitäs sitten kun ollaan Kööpenhaminassa? Päivät kuluivatkin lähinnä kaupungilla pyöriskellessä. Suurkaupungin pöhinät olivat mukavaa vaihtelua veneessä elettyjen viikkojen ja pikkukaupungeissa pyrähtelyjen jälkeen. Lisäksi meillä ei ollut mikään kiire pois, joten saimme rauhassa viettää aikaa koluamalla suurta määränpäätämme.
Köpiksestä jäi kummallekin hyvät fiilikset. Nykyisin kaupunkilomat ovat kiinnostaneet aikaisempaa vähemmän, mutta Köpiksessä oli hyvä kesämeininki. Eläväiset kaupunginosat, pieni suuri kaupunki ja rento ilmapiiri teki olon kotoisaksi hetki ensi askelista lähtien. Oikeastaan ainoan poikkeuksen teki ehkä hieman yllättäen Christiania. Tämä paljon ristiriitoja kohdannut kaupunginosa, hippien koti, jota aikoinaan on kutsuttu myös vapaakaupungiksi, tuntui menettäneensä sen tunnelman, jota on hehkutettu koulun ruotsintunneista lähtien vapaamielisen ja -ehtoisen, sekä ekologisen elämän esikuvana. Helteinen kesäpäivä Fristad Christianiassa tuntui keinotekoisen suvaitsevaiselta ja rennolta tuhnunaamaisten menetettyjen sielujen festareilta. Pääkadun varrella ensimmäisenä vastaan tulivat gangstereiden ylläpitämät hasamarkkinat, kuin rannekekojut Lintsin portilla. Niitä seurasi suuri terassialue, joka oli melkein kuin mikä tahansa terassi puiston keskellä, sillä erotuksella, että tupakan sijaan kaikkien huulilla roikkui spliffi. Positiivisena juttuna todettakoon kuitenkin se, ettei kukaan ollut silmiinpistävän sekaisin. Jälkikäteen ihmettelimme paikkaa eräälle paikalliselle, joka totesi havaintojemme menneen kohtalaisen oikeaan. Christiania ei enää ole niin hip, mitä se on joskus vuosia sitten ollut.
Teimme muutamia havaintoja Kööpenhaminasta. Lieneekö syynä ollut juuri meneillään olleet jazzfestarit tai ei, kaupungilla palloileva jengi vaikutti todella chilliltä. Erityisesti nuoret, mutta oikeastaan todella monet vauvasta vaariin olivat todella tyylikkäitä, eikä mitenkään ärsyttävällä tavalla. Tämä toimi ehkä osaltaan luomaan suurkaupungin omaista tunnelmaa kaupunkiin, joka loppujen lopuksi on samankokoinen kuin Helsinki, vaikkei ikinä uskoisikaan. Toinen erityisen silmiinpistävä asia kaupungissa olivat lenkkeilijät, joita tuli vastaan vuorokaudenajasta ja paikasta huolimatta. Sataman ohittavalla rantabulevardilla niitä vilisi ohi kaiken aikaa, mutta myös keskustassa kävi juoksutrikoiden suhina. Toisaalta kaupungista löytyi myös hämmästyttävä määrä pizzerioita, juottoloita ja muita epäterveellisen elämän kehtoja, joten ne tasapainottivat ilmapiiriä toiseen suuntaan.

Julius oli ottanut yhteyttä erääseen vanhaan tuttavaan, joka asuu Köpiksessä. Näin saimme tekosyyn lähteä ryyppäämään lauantai-illan iloksi. Alkuillasta nautimme pussikaljoista antamatta edes pienen tihkusateen häiritä tätä iloa. Seurueeseen liittyi ensin isäntämme sisko poikaystävänsä kera ja myöhemmin ”tumuinen bissenoutaja”. Opimme illan aikana muun muassa sen, että Tuborg on rokkiolutta, Carlsberg junttiolutta ja Guld Tuborg kaikkien oluiden kuningas. Koska emme häpeäksemme ollut päässeet sitä vielä maistamaan, päätti ”tumuinen bissenoutaja” lähteä hakemaan sitä kaupasta viimeisten tölkkien ollessa jo lähes tyhjiä. Kaupparetki kesti hyvän tovin, ja sen aikana puistossa ohitsemme käveli jo hieman harmaantunut vanha herra, joka oli ulkoiluttamassa koiraa ja frettiä. Mies tuli rupattelemaan hassuja, ja kertoi että hänellä kotona 10 lemmikkiä lisää. Kuulimme, että lähistöllä sijaitsee alkoholistien ja hullujen huone, josta friikit silloin tällöin lähtevät liikenteeseen ja niitä näkyy lähipuistoissa ja -kaduilla. Bissenoutaja oli sympaattinen kaveri: hän ei juuri puhunut englantia, mutta halusi kovasti liittyä silti seuraamme, ja erityisesti kuunnella rupatteluamme, jotta oppisi itsekin jotain. Luottamus hänen paluunsa suhteen kuitenkin laski pikku hiljaa ja ryhdyimme jo suunnittelemaan seuraavaa siirtoa. Hän ei kuitenkaan pettänyt, vaan saapui hengästyneenä ja hikisenä iso muovikassi täynnä paljon puhuttuja Guld Tuborgeja, jääkylmänä tietenkin. Niitä hän oli joutunut metsästämään hieman pidemmältä, mutta kyllä kannatti. Ei niiden verratonta makua, erityisesti lasipullon suusta, oltu turhaan turisteille hehkutettu. Puistosta matkamme jatkui paikallisen kautta kaupungin toiselle laidalle, jota kutsutaan Meatpacking Districtiksi. Nykkiläisen esikuvansa mukaan tällä alueella pakataan yhä edelleen lihaa, mutta tyhjiin varastohalleihin on ryhdytty pystyttämään baareja ja gallerioita. Tämä ei tosin ole sujunut täysin mutkitta: ihmiset kuseksivat kulmilla viikonloppuisin ympäriinsä, joka ei varsinaisesti ole hyvä asia ajatellen lihanpakkauksen tiukkoja hygieniakriteerejä. Baarit olivat tietenkin täynnä jo aiemmin mainittuja trendikkäitä kaupunkilaisia, jotka olivat levittäytyneet baarien pihoille saakka. Musiikki hyvää, kalja vielä parempaa ja tunnelma mainio.

Photo model of the world

Heinäkuisessa sumussa Ruotsin etelärannikolla.

Melodikasoolo "Ei ole Kööpenhamina kuin ennen" säestämässä Köpikseen saapumista

Ystävyysviiri vaihdettiin jo hyvissä ajoin merellä

Skål, København!

Good morning Kastrup lystbådehavn!