sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Jazzia ja myrskyä

Koko kesän pituinen purjehdusreissu tarkoittaa myös sitä, että missaamme tasapuolisesti kaikki kesän tapahtumat. Julle oli harmissaan, että monien kesien pituinen putki Pori Jazzeilla katkeaisi. Vaan ei hätää, pääsimme juuri Köpiksen jazzfestivaaleilta ja lisää oli tiedossa. Saavuimme Allingen satamaan yhden aikoihin iltapäivällä, jolloin se oli jo melkoisen tukossa. Sataman porteilla mies viittoi meille, että antakaa mennä perälle asti, siellä olisi tilaa. Satama-altaan aivan toisesta päädystä löytyi pieni, juuri Charapitan mentävä rako ja näin pääsimme sataman parhaalle paikalle. Osasimme arvostaa tätä myöhemmin, kun allas oli ahdettu täyteen veneitä, ja toiset joutuivat maihin päästäkseen hyppimään jopa viiden veneen yli. Laitureita ei ollut, vaan satama-altaasta hypättiin suoraan pitkospuulle, jolta kiivettiin ylös jalkakäytävälle. Siellä meitä jo odottelikin aurinkoinen ruotsalaistäti valmiina ottamaan köysiä vastaan. Kun köydet oli kiinnitetty, hän alkoi pulputtaa iloisesti ja ilmoitti, että tunnin päästä edessämme avautuvalla torilla alkaisi jazzfestarit, jotka kestäisivät koko viikon. Mainiota, aamusta iltaan jazzia suoraan omasta veneestä. Nämä festarit eivät kuitenkaan olleet mitkään porijazzit, vaan esiintyjinä oli bändejä, kuten Mysto’s Hot Lips, New Orleans Delight ja Hot House Jazzmen. Olimme yön yli kestäneen purjehduksen ja loppurutistuksen jäljiltä melkoisen väsähtäneitä ja nälkäisiä. Aamiaisen jälkeen änkesimme molemmat veneen sohvalle, jossa nukuimme kesän makoisimmat nokoset auringonsäteiden ja jazzin tulviessa sisään värittämään unia.
Meillä oli useampikin syy mennä juuri Bornholmiin. Paitsi, että mielenkiinto oli herännyt kun jatkuvasti kuulimme muilta purjehtijoilta kehuja sen ainutlaatuisesta ilmapiiristä, oli jälleen luvassa myrsky. Tiesimme, että muutama päivä pitäisi pysytellä sataman suojissa, eikä Ruotsin etelärannikolta tuntunut löytyvän mitään erityisen kiinnostavaa tuoksi ajaksi. Myös muut veneet olivat ennakoineet myrskyn tuloa, ja Allingen pikkuinen satama alkoi pikku hiljaa täyttyä. Täysin keskellä Itämeren tyrskyjä sijaitsevat Bornholmin pienet satamat saavat suojaa vain niiden ympärille rakennetuilta aallonmurtajilta, jotka eivät kovan tuulen puhaltaessa pysty estämään aaltojen vyörymistä satama-altaisiin. Näin tapahtuessa allas alkaa aaltojen voimasta ”pumppaamaan” ylös alas, joka tekee siellä olosta paitsi epämiellyttävää, myös vaarallista veneiden kolistessa toisiaan vasten. Tästä syystä kovalla myrskyllä satamat sulkevat portit vähentääkseen pumppausta. Tällöin kukaan ei pääse sisään, eikä myöskään ulos.
Jo varhain seuraavana iltapäivänä alkoi satamassa kuhista. Sataman ulommasta altaasta siirrettiin kaikki veneet sisempään altaaseen, jotta luukut voitaisiin sulkea. Jazzfestareiden lisäksi meidän ”takapihalla” oli karnevaalit. Pienen nuorisosirkusryhmän tehdessä voltteja ja kärrynpyöriä jalkakäytävällä, isot miehet taiteilivat veneiden kansilla sohien ja huitoen eri suuntiin. Jokaisella oli oma selkeä näkemys siitä, kuinka pieneen altaaseen saataisiin mahtumaan aivan liikaa veneitä. Lopulta he kumma kyllä onnistuivat mahdottomalta näyttäneessä urakassa, ja alkuiltaan mennessä satamamestari oli pistänyt sataman raskaat portit säppiin. Aallonmurtajan päällä seisovan maston huipulle oli vedetty musta pallo, ja kolme punaista lamppua sytytetty merkiksi merelle, että satamaan ei olisi asiaa. Myrsky oli tulossa. Siitä esimakua satamakarnevaaleille toi tanskalaisvene, jolta oli masto katkennut lähivesillä. Kaksi miestä istui järkytyksestä valkoisena veneessä viskilasit kädessä muiden pyöriessä kärpästen lailla ihmettelemässä veneenraatoa. Heidät otettiin viimeisinä sisään ennen porttien sulkemista.


Pikku hiljaa illan hämärtyessä tuulen nopeus alkoi kasvaa ja samalla aaltojen korkeus nousta. Odotimme levottomina myrskyn saapumista, sillä Allingen sataman aallonmurtaja oli täydellinen tähystyspaikka pauhaavalle ulapalle. Jazzfestarit olivat siirtyneet satamalaiturilta läheiseen telttaan, ja rantakadun kaupat korjailivat ulkoa kaiken irtonaisen talteen. Tuuli vinkui vimmatusti veneiden mastoissa, mutta sataman portit pitivät altaan rauhallisena. Julius kävi illan aikana päivystämässä myrskyn kehittymistä useaan otteeseen. Tuulen piti olla kovimmillaan aamuyöstä neljän aikaan, ja laitoimme herätyskellon herättämään. Kahteen asti nukuin koiran unta ja tunsin kajuutassa, kuinka tuuli otti mastoon ja koko vene tärisi. Nousimme ylös ja lähdimme yhdessä aallonmurtajalle katselemaan myrskyä. Pimeässä yössä ei näkynyt ketään muita, ja kuului vain meren myllerrys, kun aallot rikkoutuivat uloimpaan aallonmurtajaan. Punaiset valot sataman mastossa kiiluivat pelottavina kuin saalistavan pedon silmät, joiden katse oli suunnattuna tiukasti merelle vaanien mahdollisia hädässä olevia veneitä, joilla ei olisi muuta mahdollisuutta kuin paeta myrskyn armottomaan syleilyyn. Seistessämme aallonmurtajan päällä pyysin Juliusta varmuuden vuoksi pitämään minusta kiinni, ettei tuuli kaataisi kumoon ja alas kivikkoon.


Aamun valjettua tuuli oli jo hieman tyyntynyt, mutta aallokko oli saanut yön aikana rauhassa kasvaa, ja se tyrskysi lennättäen vedet jalkakäytävälle. Satamakapteeni kertoi tuulen nopeuden olleen parhaimmillaan 25 m/s. Sateesta piittaamattomina lähdimme kävelemään rantatietä pitkin bongailemaan, mihin osuisi saaren komeimmat aallot ja kauneimmat tyrskyt. Nyt veneiden liikehdintäkin oli jo alkanut, ja jazzin kajahtaessa jostain lähikaduilta näytti, kun ne olisivat tanssahdelleet musiikin tahdissa. Hetkeksi tuuli loppui täysin, mutta jo pian se alkoi puhaltaa uudestaan, tällä kertaa päinvastaisesta suunnasta. Tämä aiheutti mielenkiintoisen ilmiön aalloissa, joiden tyrskyt lensivätkin ikään kuin taaksepäin uuden tuulensuunnan mukaisesti.


Satamaan alkoi pulpahdella veneitä, jotka olivat lähteneet tuulta pakoon saaren toiselta puolelta. Näissä myrskyn jälkimainingeissa Allingeen saapuivat myös uudet saksalaiset ystävämme Nina ja Peter. Me puolestamme lähdimme iltakävelylle Bornholmin pohjoisimpaan kärkeen, Hammer uddeen, josta ihastelimme ilta-auringon laskeutumista majakan tornista. Koko niemi oli kuin suoraan jostain satukirjasta: korkeita, vihreitä kukkuloita, joista yhden päällä oli linna, pieni pursisatama lahden poukamassa ja niemenkärkiä, jotka jatkuivat rannikolla pitkälle eteenpäin. Saavuimme takaisin kylille vasta pimeän laskeuduttua, mutta jo kaukaa tieltä kuulimme mitäs muutakaan kuin jazzin säveliä. Kaivoimme pitkän lenkin jälkeen ansaitut bisset taskuista, ja jäimme kuuntelemaan bändin soittamat tahdit loppuun asti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti