Puolimatkan krouvi

Olemme suunnitelleet matkamme etenemistä moneen otteeseen - ja poikenneet suunnitelmista vähintään yhtä monta kertaa. Aamulla lähtiessä ei juuri koskaan voi olla varma, mistä itsensä illalla lopulta löytää. Toisinaan puhti voi tyystin loppua kesken kaiken, joskus taas tulee niin hyvä tuuli, ettei matkantekoa maltakaan lopettaa. Etelä-Ruotsissa koimme molempia, joskin välillä meinasi usko loppua, että koskaan pääsisimme Köpikseen asti. Toisaalta olimme jo niin lähellä, että yhtenä vaihtoehtona oli mennä loppumatka junalla ja jättää vene johonkin satamaan parkkiin. Tähän vaihtoehtoon turvautuminen olisi kuitenkin tuntunut luovuttamiselta, sillä olimmehan tulleet jo näin pitkän matkan eteenpäin.
Reipas vauhti loi kuitenkin innostusta, kun tajusimme, ettei Köpikseen olekaan enää kuin parin päivän matka, ja sääennuste seuraaville päiville näytti lupaavalta. Lähdimme matkaan tavoitteena päästä Falsterbon kanavalle. Venettä oli viimeisten viikkojen aikana kohdeltu kaltoin, ja istumalaatikko näytti melkoiselta tunkiolta. Sieltä löytyi edellisten viikkojen ruuantähteitä, tapettuja ötököitä ja ties mitä törkyä. Päätimme antaa Charapitalle kunnon pesun ennen Köpikseen saapumista. Ajatus siivouksesta unohtui, kun Falsterbon kanavan silta oli hädin tuskin laskeutunut alas. Juutinrauman komea silta kiilteli horisontissa ja kanavan toisessa päässä puhalsi täydellinen myötätuuli. Pieni iltapurjehdus ja olisimme perillä! Julius kävi kaivelemassa spinnuköydet valmiiksi, ja aloitimme viimeisen pätkän pikku lentonäytöksellä. Se osoittautui kuitenkin hieman hankalaksi, sillä rannat olivat matalat ja liikennettä sekä väisteltävää hieman enemmän mihin olimme tähän mennessä matkan aikana tottuneet. Oli lopulta helpompaa pitää normipurjeet pulleina ja aloittaa juhlat.
Viimeiset Virosta tankatut lonkerot kaivettiin esiin, ja juhlallisin menoin vaihdoimme Tanskan ystävyysviirin saalinkiin. Sillan kupeessa oli jotkin luokkavenekisat meneillään, ja kymmenien veneiden saattue, sekä komea tuulipuisto toivottivat meidät tervetulleeksi. Stereoissa soi tietenkin repeatilla Junnun ”Ei ole Kööpenhamina kuin ennen”, johon keksimme lennosta omia sanoituksia. Parempaa vastaanottoa puolimatkan krouviin emme mitenkään olisi voineet saada: täydellinen myötätuuli ja ilta-aurinko tekivät viimeisestä pätkästä koko matkan parhaan purjehduksen, eikä määränpää, hartaasti odotettu palkintokaan ollut hullumpi. Jos ensimmäisen kerran meinasin seota onnesta nähdessäni Gotlannin rannikon myrskyisän ylityksen jälkeen, oli nyt toinen kerta, kun vatsa kipristeli onnesta. Vaikka kuinka, ainakin meillä, tärkeämpää on matka kuin määränpää, en voi väittää etteikö määränpään saavuttaminen tuntunut lähes satumaiselta.
Sataman edustalla oli kaikenlaisia veneitä liikkeellä: toiset olivat tulossa pitkän matkan takaa, toiset olivat nautiskelemassa iltapurjehduksella. Kaikki liitelivät iloisesti pitkin auringossa kimmeltävää vedenpintaa. Yläpuolellamme laskeutui lentokoneita Köpiksen kentälle niin matalalla, että niiden jylinä tuntui veneen kannessa ja aiheuttaman ilmavirran lähes tunsi hiuksissa. Lentokoneissa saapuvilla sadoilla ihmisillä oli sama määränpää kuin meillä. Osa heistä oli lähtenyt kotoa muutama tunti sitten. Me sen sijaan olimme matkustaneet yli kuukauden.
Kastrupin Lystbådehavnista löysimme Sindbadista tutun Unelman. Tuntui kuin olisi tullut kotiin, kun laittoi köydet kiinni satamalaituriin Unelman viereen. Vastapäätä oli joku paikallinen pesemässä venettään. Merellä ryvettyneinä ja sekaisin onnesta näytimme hänen silmissään varmaan hullujenhuoneelta karanneelta parivaljakolta. Pian saapuivat Unelman Teijo ja Eijakin paikalle toivottamaan meidät tervetulleiksi. Pitkän matkan päätteeksi päätimme palkita rakkaan, urhean purtemme, kesäkotimme Charapitan ja lunastaa lupauksemme antaa sille kunnon pesu Köpikseen saapumisen kunniaksi!