Ruotsin rannikkoa etelään

Ruotsin etelärannikolla matka sujui ripeään tahtiin. Mitä lähempänä määränpää häämötti, sitä kovempi kiire meille tuli saavuttaa se. Purjehdimme joka päivä yli 30 mailin päivämatkoja, joka tarkoitti sitä, että satamissa hoidettiin lähinnä pieniä huoltotoimenpiteitä ja nukuttiin, jotta voitaisiin taas seuraavana aamuna jatkaa matkaa. Tuulet olivat mitä olivat, joten välillä pääsimme purjehtimaan muutamia maileja, mutta toisinaan oli kuitenkin pakko turvautua moottoriin keskellä pläkää lätäkköä.
Matkan varrella rantautumisista on pikku hiljaa tullut hieman verenpainetta nostattavia ohjelmanumeroita. Meille tämä on tarkoittanut kuitenkin muuta kuin satamassa rähnäämistä. Matkalla Ronnebystä pikkuiselle Hanön saarelle pääsimme mukavasti purjeilla saaren tuntumaan, kunnes tuuli himmaili hiljalleen, ja jouduimme jatkamaan viimeiset mailit koneella. Samoihin aikoihin takanamme rannikon suunnassa näkyi jo tutuksi tulleita tummia pilviä, eikä kulunut montaakaan hetkeä, kun taivaalla alkoi välähdellä. Plotteri näytti, että matkaa määränpäähän oli 0,5 mailia, joten päätimme viritellä Visbystä ostetut ukkosenjohdattimet valmiiksi ja vääntää Suzukista täydet kierrokset päälle. Ukkospilvet lähestyivät kuitenkin nopeampaa, kun Suzuki puski meitä eteenpäin. Jos se saavuttaisi meidät, ei olisi asiaa mennä pyörimään ukkospuuskassa satama-altaaseen ja tekemään veneestä hakkelusta. Jyrähdykset pystyi jo tuntemaan veneen kannen täristessä jalkojen alla, mutta ne tulivat sen verran välähdysten perässä, että uskaltauduimme toisen veneen jäljessä sisään altaaseen. Kiinnittyminen tapahtui kyljittäin tai ankkurilla. Piti tehdä nopea päätös paikan valinnan suhteen, ja juuri sillä hetkellä ankkuri oli tietenkin takaluukussa kaikkien muiden rojujen ja bensatankin alla. Päätimme valita epäilyttävän tyhjän ja suuren kohdan laiturin päästä, joka seuraavana aamuna osoittautui hyväksi valinnaksi, sillä meitä ennen tullut vene siirtyi siihen keikuttuaan yön satama-altaan toisessa päässä ankkurissa. Nyt kun köydet olivat turvallisesti kiinni, oli mukava siirtyä seuraamaan ukkospilvien lipumista saaren toista rantaa myöten kohti etelää. Näin paikallisia ukkoskuurot voivat merellä olla, ja siksi niitä on hankala ennustaa sääennustuksissa ainakaan kovin tarkasti.
Skånen itäpuolella sijaitsevaa Hanönlahtea ei suotta kutsuta Itämeren pikku Biskajaksi. Tuulta ei ollut nimeksikään lähtiessämme Hanöstä. Sitä oli lopulta niin vähän, että jouduimme ottamaan moottorin jälleen kerran etenemisavuksi. Maininkeja sen sijaan riitti, ja ne vain kasvoivat lähestyessämme rantaa. Moottorimme on saanut matkan aikana osakseen aikamoisen ryöpyn kiukkua ja kirosanoja, ja luottamus sitä kohtaan on ollut vähintään yhtä heikkoa kuin käytettyjen autojen kauppiasta. Olimme kuitenkin hieman pattitilanteessa: tuulta ei kerta kaikkiaan ollut tarpeeksi, joten purjeet vain räpättivät ja kolisivat mastolla. Satamaan oli kuitenkin jollain keinolla päästävä, joten piti antaa moottorille murhaava katse, kunnon potkaisu ja toivoa parasta. Aallot höykyttivät pikku Charapitaa vielä päästyämme Simrishamnin sataman porteista sisään, mutta paljon parjattu moottori osoitti tiukassa paikassa olevansa ihan kelpo kaveri, ja pääsimme sataman suojiin ehjin kyljin.

Lähdimme Simrishamnista seuraavana aamuna yhdeksältä ruuhkan saattelemana. Tämä tuntui olevan suosittu lähtöaika, sillä veneitä pulpahti toisensa perään ulos sataman porteista yli kymmenkunta. Harmaassa säässä otimme suunnaksi rannikkoa eteenpäin niin pitkälle kuin perse kestää. Puolimatkassa nousi merelle sääilmiöistä ehkä ainoa, jota matkalla ei ollut tähän mennessä näkynyt, eli sumu! Onneksi rannikko oli navigoinnin suhteen helppoa, ”valkoista vettä”, eli syvää vettä, jossa saaristoa tai kiviä ei liiemmin ollut tiellä. Pistimme VHF:n päälle, jotta voisimme AIS:n avulla ihmetellä vastaantulevia laivoja. Yhtäkkiä sieltä kuului selvällä suomenkielellä veneen kutsuvan toista venettä. He siirtyivät toiselle kanavalle, ja me tietenkin perässä. Sumun lisäksi, tai ehkä pikemminkin juuri sen takia, ei tapahtunut paljon mitään, joten pieni salakuuntelu piristi mukavasti harmaata päivää. Veneet olivat ilmeisesti tulossa mereltä päin kohti rannikkoa, ja spekuloivat sumussa rantautumista Ystadiin, joka oli meistä seuraava satama. Me päätimme kuitenkin jatkaa vielä eteenpäin Abbekåsiin, sillä kummallista kyllä, sumusta huolimatta tuuli meille juuri sopivasti ja liitelimme viiden solmun nopeutta pitkin lähes tasaista veden pintaa. Sumu hälveni vasta alle mailin päässä rannasta, mutta se riitti kuitenkin helpottamaan rantautumista. Sisääntulo oli jännittävä, sillä sataman edustalla oli todella matalaa, mutta niin kirkas vesi, että pohja näkyi jopa kolmen metrin syvyydessä.

Myötätuulta ensimmäistä kertaa lähes kuukauteen...

...eikä sitä iloa kauan kestänytkään.