Herätyskello soi 6.30 ja satoi vettä. Olimme edellisiltana sopineet yhteislähdöstä saksalaispariskunnan Ninan ja Peterin kanssa Christiansöltä kohti Utklippania, jonne oli matkaa noin 40 mailia. Ehdotin aamulla, että nukkuisimme vielä tovin ja kävisimme sitten sanomassa, että myöhäistämme lähtöä, koska huono ilma ei liiemmin houkuttele kiirehtimään aikaisin liikkeelle. Julius oli kuitenkin jo virittelemässä purjeita valmiiksi, eikä halunnut livistää lähtöajasta. Ärtyneenä sain itseni vihdoin huonosti nukutun yön jälkeen kammettua ylös, ja irrotimme köydet kello 8.15 saksalaisten vielä nukkuessa tukevasti piilossa sateelta. Lähdimme sellaisella rytinällä matkaan, että aamukahvitkin jäivät juomatta, eikä koko pitkäksi päiväksi ollut tehty valmiiksi lainkaan eväitä.
Vailla minkäänlaista motivaatiota istua kökötin sadetakki päällä ja kirosin. Tuulta ei ollut kuin hiukan, aallokkoa sitäkin enemmän, joka tarkoitti purjeiden paukkumista. Sillä hetkellä purjehdus tuntui maailman ärsyttävimmältä puuhalta, ja kyseenalaistin koko touhun mielekkyyden. Tähänkö olin halunnut käyttää kokonaisen kesän? Päivästä toiseen saan kököttää tässä kirotussa purkissa kuuntelemassa purjeiden paukkumista (ja Juliuksen kiroilua), viis säästä ja viis siitä, kiinnostaako se oikeastaan juuri sinä päivänä. En ehkä sittenkään ollut tänä kesänä vapaa tekemään mitä vain. Olin ehkä vapaa ulkomaailman kahleista ja vapaa arjen rutiineista, mutta onko se sama asia kuin vapaus valita, mitä todella haluaa?
Koko kesä purjeveneellä kuulosti ajatuksena houkuttelevan lokoisalta: istuskella veneen kannella ja lueskella kirjoja, viettää mukavia iltoja saarten siimeksessä ja nautiskella bisseä sataman vilskeessä. Todellisuus on kuitenkin ollut haaveita karumpaa; ainaista tuulten vahtaamista, ja niille kiroamista, sillä ne ovat enimmäkseen puhaltaneet väärästä suunnasta, liian kovaa tai liian hiljaa. Kosteassa veneessä nukkuessa ei hyvistä yöunista voi puhua, kun joutuu harva se yö pelkäämään, että joku kiinnityksistä pettää. Merellä ei voi haaveillakaan kirjojen lukemisesta; vene keikkuu niin, että täytyy muutenkin tsempata ettei yrjö lennä. Pissalla käyminenkin on suuren taistelun takana. Selkä on kesän jäljiltä riekaleina ja ryhti kuin 90-vuotiaalla sisällä kökkimisen jäljiltä. Tiskaaminen veneen kannella on hankalaa ja noloa, kun ympärillä kymmenet silmäparit tuijottavat, miten valutan paskavettä jo valmiiksi likaiseen satama-altaaseen. Lisäksi astioita myös tuppaa silloin tällöin tipahtelemaan laitojen yli, ja sille tielle jäävät. Jos sattuu pääsemään suihkuun, täytyy sinne varustautua kuin eväsretkelle ja parhaassa tapauksessa talsia satoja metrejä pitkin rantakatua, jossa samaan aikaan turistit syövät jäätelöä, tai paikalliset kusettavat koiriaan. Sähköä on jos on, joten tietokoneesta on toisinaan yhtä paljon hyötyä kuin bikineistä napajäätiköllä, eikä muistakaan kodinkoneista kannata haaveilla. Kaikki yhteen ynnättynä veneessä eläminen on toisinaan helvetin hankalaa, puhumattakaan purjehduksesta.
Pari tuntia lähdön jälkeen aurinko alkoi paistaa ja näimme Ninan ja Peterinkin takanamme purjeet ylhäällä. Peter toivotti VHF:n kautta hyvää huomenta ja mukavaa purjehduspäivää, joka sillä hetkellä tuntui enemmänkin vittuilulta. Motivaation takaisinsaamiseen meni vielä monta tuntia. Pikku hiljaa merellä alkoi viritä hyvä tuuli, ja aurinko alkoi sulattaa sateessa jähmettynyttä sydäntä. Pääsimme todella leppoisassa surffissa hyvää vauhtia loppumatkan aina Utklippanille saakka, ja satama-altaan portista tyylikkäästi purjeella sisään. Peter ja Nina odottivat siellä jo meitä, ja vietimme heidän kanssaan mukavan loppuillan Utklippanin tutkimisen ja lettukestien merkeissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti