Olemme suunnitelleet matkamme etenemistä moneen otteeseen - ja poikenneet suunnitelmista vähintään yhtä monta kertaa. Aamulla lähtiessä ei juuri koskaan voi olla varma, mistä itsensä illalla lopulta löytää. Toisinaan puhti voi tyystin loppua kesken kaiken, joskus taas tulee niin hyvä tuuli, ettei matkantekoa maltakaan lopettaa. Etelä-Ruotsissa koimme molempia, joskin välillä meinasi usko loppua, että koskaan pääsisimme Köpikseen asti. Toisaalta olimme jo niin lähellä, että yhtenä vaihtoehtona oli mennä loppumatka junalla ja jättää vene johonkin satamaan parkkiin. Tähän vaihtoehtoon turvautuminen olisi kuitenkin tuntunut luovuttamiselta, sillä olimmehan tulleet jo näin pitkän matkan eteenpäin.
Reipas vauhti loi kuitenkin innostusta, kun tajusimme, ettei Köpikseen olekaan enää kuin parin päivän matka, ja sääennuste seuraaville päiville näytti lupaavalta. Lähdimme matkaan tavoitteena päästä Falsterbon kanavalle. Venettä oli viimeisten viikkojen aikana kohdeltu kaltoin, ja istumalaatikko näytti melkoiselta tunkiolta. Sieltä löytyi edellisten viikkojen ruuantähteitä, tapettuja ötököitä ja ties mitä törkyä. Päätimme antaa Charapitalle kunnon pesun ennen Köpikseen saapumista. Ajatus siivouksesta unohtui, kun Falsterbon kanavan silta oli hädin tuskin laskeutunut alas. Juutinrauman komea silta kiilteli horisontissa ja kanavan toisessa päässä puhalsi täydellinen myötätuuli. Pieni iltapurjehdus ja olisimme perillä! Julius kävi kaivelemassa spinnuköydet valmiiksi, ja aloitimme viimeisen pätkän pikku lentonäytöksellä. Se osoittautui kuitenkin hieman hankalaksi, sillä rannat olivat matalat ja liikennettä sekä väisteltävää hieman enemmän mihin olimme tähän mennessä matkan aikana tottuneet. Oli lopulta helpompaa pitää normipurjeet pulleina ja aloittaa juhlat.
Viimeiset Virosta tankatut lonkerot kaivettiin esiin, ja juhlallisin menoin vaihdoimme Tanskan ystävyysviirin saalinkiin. Sillan kupeessa oli jotkin luokkavenekisat meneillään, ja kymmenien veneiden saattue, sekä komea tuulipuisto toivottivat meidät tervetulleeksi. Stereoissa soi tietenkin repeatilla Junnun ”Ei ole Kööpenhamina kuin ennen”, johon keksimme lennosta omia sanoituksia. Parempaa vastaanottoa puolimatkan krouviin emme mitenkään olisi voineet saada: täydellinen myötätuuli ja ilta-aurinko tekivät viimeisestä pätkästä koko matkan parhaan purjehduksen, eikä määränpää, hartaasti odotettu palkintokaan ollut hullumpi. Jos ensimmäisen kerran meinasin seota onnesta nähdessäni Gotlannin rannikon myrskyisän ylityksen jälkeen, oli nyt toinen kerta, kun vatsa kipristeli onnesta. Vaikka kuinka, ainakin meillä, tärkeämpää on matka kuin määränpää, en voi väittää etteikö määränpään saavuttaminen tuntunut lähes satumaiselta.
Sataman edustalla oli kaikenlaisia veneitä liikkeellä: toiset olivat tulossa pitkän matkan takaa, toiset olivat nautiskelemassa iltapurjehduksella. Kaikki liitelivät iloisesti pitkin auringossa kimmeltävää vedenpintaa. Yläpuolellamme laskeutui lentokoneita Köpiksen kentälle niin matalalla, että niiden jylinä tuntui veneen kannessa ja aiheuttaman ilmavirran lähes tunsi hiuksissa. Lentokoneissa saapuvilla sadoilla ihmisillä oli sama määränpää kuin meillä. Osa heistä oli lähtenyt kotoa muutama tunti sitten. Me sen sijaan olimme matkustaneet yli kuukauden.
Kastrupin Lystbådehavnista löysimme Sindbadista tutun Unelman. Tuntui kuin olisi tullut kotiin, kun laittoi köydet kiinni satamalaituriin Unelman viereen. Vastapäätä oli joku paikallinen pesemässä venettään. Merellä ryvettyneinä ja sekaisin onnesta näytimme hänen silmissään varmaan hullujenhuoneelta karanneelta parivaljakolta. Pian saapuivat Unelman Teijo ja Eijakin paikalle toivottamaan meidät tervetulleiksi. Pitkän matkan päätteeksi päätimme palkita rakkaan, urhean purtemme, kesäkotimme Charapitan ja lunastaa lupauksemme antaa sille kunnon pesu Köpikseen saapumisen kunniaksi!
perjantai 15. heinäkuuta 2011
torstai 14. heinäkuuta 2011
Ruotsin rannikkoa etelään
Ruotsin etelärannikolla matka sujui ripeään tahtiin. Mitä lähempänä määränpää häämötti, sitä kovempi kiire meille tuli saavuttaa se. Purjehdimme joka päivä yli 30 mailin päivämatkoja, joka tarkoitti sitä, että satamissa hoidettiin lähinnä pieniä huoltotoimenpiteitä ja nukuttiin, jotta voitaisiin taas seuraavana aamuna jatkaa matkaa. Tuulet olivat mitä olivat, joten välillä pääsimme purjehtimaan muutamia maileja, mutta toisinaan oli kuitenkin pakko turvautua moottoriin keskellä pläkää lätäkköä.
Matkan varrella rantautumisista on pikku hiljaa tullut hieman verenpainetta nostattavia ohjelmanumeroita. Meille tämä on tarkoittanut kuitenkin muuta kuin satamassa rähnäämistä. Matkalla Ronnebystä pikkuiselle Hanön saarelle pääsimme mukavasti purjeilla saaren tuntumaan, kunnes tuuli himmaili hiljalleen, ja jouduimme jatkamaan viimeiset mailit koneella. Samoihin aikoihin takanamme rannikon suunnassa näkyi jo tutuksi tulleita tummia pilviä, eikä kulunut montaakaan hetkeä, kun taivaalla alkoi välähdellä. Plotteri näytti, että matkaa määränpäähän oli 0,5 mailia, joten päätimme viritellä Visbystä ostetut ukkosenjohdattimet valmiiksi ja vääntää Suzukista täydet kierrokset päälle. Ukkospilvet lähestyivät kuitenkin nopeampaa, kun Suzuki puski meitä eteenpäin. Jos se saavuttaisi meidät, ei olisi asiaa mennä pyörimään ukkospuuskassa satama-altaaseen ja tekemään veneestä hakkelusta. Jyrähdykset pystyi jo tuntemaan veneen kannen täristessä jalkojen alla, mutta ne tulivat sen verran välähdysten perässä, että uskaltauduimme toisen veneen jäljessä sisään altaaseen. Kiinnittyminen tapahtui kyljittäin tai ankkurilla. Piti tehdä nopea päätös paikan valinnan suhteen, ja juuri sillä hetkellä ankkuri oli tietenkin takaluukussa kaikkien muiden rojujen ja bensatankin alla. Päätimme valita epäilyttävän tyhjän ja suuren kohdan laiturin päästä, joka seuraavana aamuna osoittautui hyväksi valinnaksi, sillä meitä ennen tullut vene siirtyi siihen keikuttuaan yön satama-altaan toisessa päässä ankkurissa. Nyt kun köydet olivat turvallisesti kiinni, oli mukava siirtyä seuraamaan ukkospilvien lipumista saaren toista rantaa myöten kohti etelää. Näin paikallisia ukkoskuurot voivat merellä olla, ja siksi niitä on hankala ennustaa sääennustuksissa ainakaan kovin tarkasti.
Skånen itäpuolella sijaitsevaa Hanönlahtea ei suotta kutsuta Itämeren pikku Biskajaksi. Tuulta ei ollut nimeksikään lähtiessämme Hanöstä. Sitä oli lopulta niin vähän, että jouduimme ottamaan moottorin jälleen kerran etenemisavuksi. Maininkeja sen sijaan riitti, ja ne vain kasvoivat lähestyessämme rantaa. Moottorimme on saanut matkan aikana osakseen aikamoisen ryöpyn kiukkua ja kirosanoja, ja luottamus sitä kohtaan on ollut vähintään yhtä heikkoa kuin käytettyjen autojen kauppiasta. Olimme kuitenkin hieman pattitilanteessa: tuulta ei kerta kaikkiaan ollut tarpeeksi, joten purjeet vain räpättivät ja kolisivat mastolla. Satamaan oli kuitenkin jollain keinolla päästävä, joten piti antaa moottorille murhaava katse, kunnon potkaisu ja toivoa parasta. Aallot höykyttivät pikku Charapitaa vielä päästyämme Simrishamnin sataman porteista sisään, mutta paljon parjattu moottori osoitti tiukassa paikassa olevansa ihan kelpo kaveri, ja pääsimme sataman suojiin ehjin kyljin.
Lähdimme Simrishamnista seuraavana aamuna yhdeksältä ruuhkan saattelemana. Tämä tuntui olevan suosittu lähtöaika, sillä veneitä pulpahti toisensa perään ulos sataman porteista yli kymmenkunta. Harmaassa säässä otimme suunnaksi rannikkoa eteenpäin niin pitkälle kuin perse kestää. Puolimatkassa nousi merelle sääilmiöistä ehkä ainoa, jota matkalla ei ollut tähän mennessä näkynyt, eli sumu! Onneksi rannikko oli navigoinnin suhteen helppoa, ”valkoista vettä”, eli syvää vettä, jossa saaristoa tai kiviä ei liiemmin ollut tiellä. Pistimme VHF:n päälle, jotta voisimme AIS:n avulla ihmetellä vastaantulevia laivoja. Yhtäkkiä sieltä kuului selvällä suomenkielellä veneen kutsuvan toista venettä. He siirtyivät toiselle kanavalle, ja me tietenkin perässä. Sumun lisäksi, tai ehkä pikemminkin juuri sen takia, ei tapahtunut paljon mitään, joten pieni salakuuntelu piristi mukavasti harmaata päivää. Veneet olivat ilmeisesti tulossa mereltä päin kohti rannikkoa, ja spekuloivat sumussa rantautumista Ystadiin, joka oli meistä seuraava satama. Me päätimme kuitenkin jatkaa vielä eteenpäin Abbekåsiin, sillä kummallista kyllä, sumusta huolimatta tuuli meille juuri sopivasti ja liitelimme viiden solmun nopeutta pitkin lähes tasaista veden pintaa. Sumu hälveni vasta alle mailin päässä rannasta, mutta se riitti kuitenkin helpottamaan rantautumista. Sisääntulo oli jännittävä, sillä sataman edustalla oli todella matalaa, mutta niin kirkas vesi, että pohja näkyi jopa kolmen metrin syvyydessä.
Myötätuulta ensimmäistä kertaa lähes kuukauteen...
...eikä sitä iloa kauan kestänytkään.
Matkan varrella rantautumisista on pikku hiljaa tullut hieman verenpainetta nostattavia ohjelmanumeroita. Meille tämä on tarkoittanut kuitenkin muuta kuin satamassa rähnäämistä. Matkalla Ronnebystä pikkuiselle Hanön saarelle pääsimme mukavasti purjeilla saaren tuntumaan, kunnes tuuli himmaili hiljalleen, ja jouduimme jatkamaan viimeiset mailit koneella. Samoihin aikoihin takanamme rannikon suunnassa näkyi jo tutuksi tulleita tummia pilviä, eikä kulunut montaakaan hetkeä, kun taivaalla alkoi välähdellä. Plotteri näytti, että matkaa määränpäähän oli 0,5 mailia, joten päätimme viritellä Visbystä ostetut ukkosenjohdattimet valmiiksi ja vääntää Suzukista täydet kierrokset päälle. Ukkospilvet lähestyivät kuitenkin nopeampaa, kun Suzuki puski meitä eteenpäin. Jos se saavuttaisi meidät, ei olisi asiaa mennä pyörimään ukkospuuskassa satama-altaaseen ja tekemään veneestä hakkelusta. Jyrähdykset pystyi jo tuntemaan veneen kannen täristessä jalkojen alla, mutta ne tulivat sen verran välähdysten perässä, että uskaltauduimme toisen veneen jäljessä sisään altaaseen. Kiinnittyminen tapahtui kyljittäin tai ankkurilla. Piti tehdä nopea päätös paikan valinnan suhteen, ja juuri sillä hetkellä ankkuri oli tietenkin takaluukussa kaikkien muiden rojujen ja bensatankin alla. Päätimme valita epäilyttävän tyhjän ja suuren kohdan laiturin päästä, joka seuraavana aamuna osoittautui hyväksi valinnaksi, sillä meitä ennen tullut vene siirtyi siihen keikuttuaan yön satama-altaan toisessa päässä ankkurissa. Nyt kun köydet olivat turvallisesti kiinni, oli mukava siirtyä seuraamaan ukkospilvien lipumista saaren toista rantaa myöten kohti etelää. Näin paikallisia ukkoskuurot voivat merellä olla, ja siksi niitä on hankala ennustaa sääennustuksissa ainakaan kovin tarkasti.
Skånen itäpuolella sijaitsevaa Hanönlahtea ei suotta kutsuta Itämeren pikku Biskajaksi. Tuulta ei ollut nimeksikään lähtiessämme Hanöstä. Sitä oli lopulta niin vähän, että jouduimme ottamaan moottorin jälleen kerran etenemisavuksi. Maininkeja sen sijaan riitti, ja ne vain kasvoivat lähestyessämme rantaa. Moottorimme on saanut matkan aikana osakseen aikamoisen ryöpyn kiukkua ja kirosanoja, ja luottamus sitä kohtaan on ollut vähintään yhtä heikkoa kuin käytettyjen autojen kauppiasta. Olimme kuitenkin hieman pattitilanteessa: tuulta ei kerta kaikkiaan ollut tarpeeksi, joten purjeet vain räpättivät ja kolisivat mastolla. Satamaan oli kuitenkin jollain keinolla päästävä, joten piti antaa moottorille murhaava katse, kunnon potkaisu ja toivoa parasta. Aallot höykyttivät pikku Charapitaa vielä päästyämme Simrishamnin sataman porteista sisään, mutta paljon parjattu moottori osoitti tiukassa paikassa olevansa ihan kelpo kaveri, ja pääsimme sataman suojiin ehjin kyljin.
Lähdimme Simrishamnista seuraavana aamuna yhdeksältä ruuhkan saattelemana. Tämä tuntui olevan suosittu lähtöaika, sillä veneitä pulpahti toisensa perään ulos sataman porteista yli kymmenkunta. Harmaassa säässä otimme suunnaksi rannikkoa eteenpäin niin pitkälle kuin perse kestää. Puolimatkassa nousi merelle sääilmiöistä ehkä ainoa, jota matkalla ei ollut tähän mennessä näkynyt, eli sumu! Onneksi rannikko oli navigoinnin suhteen helppoa, ”valkoista vettä”, eli syvää vettä, jossa saaristoa tai kiviä ei liiemmin ollut tiellä. Pistimme VHF:n päälle, jotta voisimme AIS:n avulla ihmetellä vastaantulevia laivoja. Yhtäkkiä sieltä kuului selvällä suomenkielellä veneen kutsuvan toista venettä. He siirtyivät toiselle kanavalle, ja me tietenkin perässä. Sumun lisäksi, tai ehkä pikemminkin juuri sen takia, ei tapahtunut paljon mitään, joten pieni salakuuntelu piristi mukavasti harmaata päivää. Veneet olivat ilmeisesti tulossa mereltä päin kohti rannikkoa, ja spekuloivat sumussa rantautumista Ystadiin, joka oli meistä seuraava satama. Me päätimme kuitenkin jatkaa vielä eteenpäin Abbekåsiin, sillä kummallista kyllä, sumusta huolimatta tuuli meille juuri sopivasti ja liitelimme viiden solmun nopeutta pitkin lähes tasaista veden pintaa. Sumu hälveni vasta alle mailin päässä rannasta, mutta se riitti kuitenkin helpottamaan rantautumista. Sisääntulo oli jännittävä, sillä sataman edustalla oli todella matalaa, mutta niin kirkas vesi, että pohja näkyi jopa kolmen metrin syvyydessä.
sunnuntai 3. heinäkuuta 2011
Arvoisa Jäätelönvalmistaja,
Mietin tänään kuumeisesti kaupan jäätelöhyllyn ääressä vaikeaa valintaa. Olin jo päätymässä tavanomaiseen, halpaan suklaatuuttiin, mutta viime hetkellä päätin kuitenkin sijoittaa vähäiset rahani Teidän Chocolate Chunk Brownie -jäätelöön ja tarjota vielä tyttöystävällenikin sellaisen. Pettymys oli suuri, ja se kasvoi lusikka lusikalta: minun jäätelössäni ei ollut yhtään sattumaa, tyttöystävän kauhoessa niitä omasta pikaristaan suuhun jokaisella suupalalla. Jäätelöni maistui lähinnä valjulta suklaajäätelöltä, joka oli hädin tuskin parempaa, kuin se halpa suklaatuutti olisi ollut. Tunsin itseni todella petetyksi. Toivon teiltä vastausta, kuinka näin pääsi käymään.
Jäätelöönne karvaasti pettyneenä,
Julius Haartti
Jäätelöönne karvaasti pettyneenä,
Julius Haartti
Panomies
Veneen tankkaaminen ei ole niin helppoa kuin luulisi. Tähän mennessä tankkaukset on hoidettu useammin maabensiksellä kuin kätevästi satamassa. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että napataan kanisteri kouraan ja kävellään lähimmälle tankkausasemalle, joka saattaa parhaimmillaan olla muutaman kilometrin päässä satamasta.
Meille on ehtinyt muodostua jo satamaansaapumisrutiinit: ensin pyöritellään ja ihmetellään köysien kanssa, sitten siivotaan matkan aikana aiheutetut sotkut sisältä ja ulkoa, jonka jälkeen lähdetään uteliaina tutkiskelemaan, minne oikeastaan olemme saapuneet, tai joutuneet. Viime päivinä kelit ovat olleet niin pläkiä, että moottoria on jouduttu käyttämään apuna matkanteon vauhdittamiseksi, ja näinpä bensakanisteria on kiikuteltu ympäri pieniä ruotsalaiskyliä normaalia ahkerammin.
Lähdimme Bergkvaran vierasvenesatamasta bensanhakuretkelle helteisenä kesäiltana. Tien varressa oli pysähtyneenä avobemari, jonka kuskin penkillä istui tumma pitkälettinen mies kultaketju kaulassa ja käsi rennosti ikkunan pielessä. Mies heitti parin kaverinsa kanssa läppää ja keskeytimme heidän keskustelunsa tiedustelemalla bensiksen sijaintia, johon mies vastasi paksulla jenkkiaksentilla: ”You just walk all way to the pizzzzerrrriiiiiiia”. Lisäksi hän tarjoutui ottamaan minut kyytiin, mutta valitettavasti avobemarissa oli tilaa vain yhdelle, joten Julius joutui kävelemään kanisterin kanssa bensikselle. Mietin houkuttelevaa tarjousta kuumeisesti pari sekuntia, mutta kieltäydyin kuitenkin kohteliaasti panomieheksi ristimämme jätkän kyydistä, ja lähdin Juliuksen kainalossa talsimaan kohti bensistä.
Meille on ehtinyt muodostua jo satamaansaapumisrutiinit: ensin pyöritellään ja ihmetellään köysien kanssa, sitten siivotaan matkan aikana aiheutetut sotkut sisältä ja ulkoa, jonka jälkeen lähdetään uteliaina tutkiskelemaan, minne oikeastaan olemme saapuneet, tai joutuneet. Viime päivinä kelit ovat olleet niin pläkiä, että moottoria on jouduttu käyttämään apuna matkanteon vauhdittamiseksi, ja näinpä bensakanisteria on kiikuteltu ympäri pieniä ruotsalaiskyliä normaalia ahkerammin.
Lähdimme Bergkvaran vierasvenesatamasta bensanhakuretkelle helteisenä kesäiltana. Tien varressa oli pysähtyneenä avobemari, jonka kuskin penkillä istui tumma pitkälettinen mies kultaketju kaulassa ja käsi rennosti ikkunan pielessä. Mies heitti parin kaverinsa kanssa läppää ja keskeytimme heidän keskustelunsa tiedustelemalla bensiksen sijaintia, johon mies vastasi paksulla jenkkiaksentilla: ”You just walk all way to the pizzzzerrrriiiiiiia”. Lisäksi hän tarjoutui ottamaan minut kyytiin, mutta valitettavasti avobemarissa oli tilaa vain yhdelle, joten Julius joutui kävelemään kanisterin kanssa bensikselle. Mietin houkuttelevaa tarjousta kuumeisesti pari sekuntia, mutta kieltäydyin kuitenkin kohteliaasti panomieheksi ristimämme jätkän kyydistä, ja lähdin Juliuksen kainalossa talsimaan kohti bensistä.
Robinson Crusoe
Pari päivää juhannuksen jälkeen saavuimme Öölantiin, Borgholmin satamaan. Paikka on tunnettu ruotsin kuningasperheen kesänviettopaikkana. Vierasvenesatama olikin komea, ja sieltä löytyi laiturit erikseen megajahdeille, isoille jahdeille ja sillipurkeille. Megajahtilaituri kolisi tyhjyyttään, eikä sillipurkkienkaan rivissä ollut tungosta. Kuumasta kesäpäivästä huolimatta olimme innoissamme tiedosta, että sataman vieraat saisivat käyttää rantahotellin saunaa.
Borgholmin kaupunki oli eriskummallinen paikka, jonka tunnelmaa on sanoin hankala kuvailla. Somat pitsihuvilat, sekä muu kaupunkimiljöö toi mieleen Hangon puutaloineen, mutta kun tarkasteli kauppoja ja ravintoloita lähemmin, oli vaikea ottaa paikkaa tosissaan. Kaikki ympärillä oleva tuntui kuin paluulta kahdeksankymmentäluvulle: kummalliset krääsäkaupat, neonvaloin koristetut jäätelöbaarit, ja tekokukkaistutuksia pursuilevat italialaiset pizzeriat, sekä kirsikkana kakun päällä rantabaari Robinson Crusoe, jonka pihalla oli oikeita tekopalmuja! Pyörittelimme silmiämme epäuskoisina, ja pohdimme, oliko niiden kohderyhmänä nuoret vai vanhukset. Hiljaisena tiistai-iltana kaduilla ei juuri näkynyt kumpiakaan. Ruotsalaisten kesälomakausi ei liene vielä startanneen.
Juliuksen kesäloma sen sijaan näyttää olevan parhaassa vauhdissa
Borgholmin kaupunki oli eriskummallinen paikka, jonka tunnelmaa on sanoin hankala kuvailla. Somat pitsihuvilat, sekä muu kaupunkimiljöö toi mieleen Hangon puutaloineen, mutta kun tarkasteli kauppoja ja ravintoloita lähemmin, oli vaikea ottaa paikkaa tosissaan. Kaikki ympärillä oleva tuntui kuin paluulta kahdeksankymmentäluvulle: kummalliset krääsäkaupat, neonvaloin koristetut jäätelöbaarit, ja tekokukkaistutuksia pursuilevat italialaiset pizzeriat, sekä kirsikkana kakun päällä rantabaari Robinson Crusoe, jonka pihalla oli oikeita tekopalmuja! Pyörittelimme silmiämme epäuskoisina, ja pohdimme, oliko niiden kohderyhmänä nuoret vai vanhukset. Hiljaisena tiistai-iltana kaduilla ei juuri näkynyt kumpiakaan. Ruotsalaisten kesälomakausi ei liene vielä startanneen.
Juhannus
Jätimme juhannusaattona Visbyn sataman taaksemme ja lähdimme kohti Ruotsin rannikkoa. Päätimme ottaa suunnaksi Idön saaren, joka oli kutakuinkin suoraan länteen Visbystä. Edellisen avomeriylityksen vibat mielessä vatsanpohjassa kutkutteli mukavasti köysiä irrotellessa. Keli oli mitä parhain ja purimme reivinkin isosta purjeesta heti alkumatkasta. Päivin faija antoi meille lähteissä matkaan nipun CD-levyjä, jotka sisältävät faijan kaverin, Tiilin Arin, höpinöitä, sekä rokkia eri vuosikymmeniltä. Kokemuksemme Ruotsin radiosta ovat tähän mennessä olleet aika karmivia vaihtoehtojen ollessa lähinnä puheohjelmia ja teknoa, joten tyytyväisinä pistimme CD:t pyörimään ja nautimme kesäaamun raikkaasta tuulesta. Jännittäväksi odotettu ylitys osoittautui kuin lätsähtäneeksi pannukakuksi, kun puolenmatkan jälkeen jouduimme kiskaisemaan Suzukin käyntiin tuulen himmattua lähes täysin.
Ehdimme illaksi sopivasti Idön vierasvenesatamaan keskelle ruotsalaisten juhannusjuhlia. Siellä oli varsinainen kalabaliikki käynnissä, sillä pieni satamalaituri oli tupaten täynnä veneitä, ja lisää saapui tiputellen. Päädyimme kylkikiinnitykseen viidenneksi veneeksi, ja meidän perään vastalaiturin veneistä vedettiin peräköydet. Sitä sekamelskaa möbleerattiin sitten edes takaisin ja ympäri moneen kertaan, kun veneitä saapui tai lähti. Muuten ruotsalaisten juhannusmeiningit olivat ehkä hieman laimeat, sillä enimmäkseen ihmiset kököttivät, ehkä myös sateisen ilman vuoksi, omissa veneissään satunnaisesti naapureille jotain huikkaillen.
Charapita lintuperspektiivistä (Päivi kävi viemässä mastolle ystävyysviirin nostimen)
Ehdimme illaksi sopivasti Idön vierasvenesatamaan keskelle ruotsalaisten juhannusjuhlia. Siellä oli varsinainen kalabaliikki käynnissä, sillä pieni satamalaituri oli tupaten täynnä veneitä, ja lisää saapui tiputellen. Päädyimme kylkikiinnitykseen viidenneksi veneeksi, ja meidän perään vastalaiturin veneistä vedettiin peräköydet. Sitä sekamelskaa möbleerattiin sitten edes takaisin ja ympäri moneen kertaan, kun veneitä saapui tai lähti. Muuten ruotsalaisten juhannusmeiningit olivat ehkä hieman laimeat, sillä enimmäkseen ihmiset kököttivät, ehkä myös sateisen ilman vuoksi, omissa veneissään satunnaisesti naapureille jotain huikkaillen.
Charapita lintuperspektiivistä (Päivi kävi viemässä mastolle ystävyysviirin nostimen)
sunnuntai 26. kesäkuuta 2011
Ari Kokko
Julius sai tiistaina yllättäen tekstiviestin, jossa eräs tuttu ilmoitti juuri ohittaneensa Bornholmin ja saapuvansa seuraavana iltana Visbyyn. Viestin lähettäjä oli merten Tarzan, Itämerellä kuuluisa hurja kapteeni, Ari Kokko, jonka kanssa Julius oli juuri ennen lähtöämme ollut Emäsalon lenkillä.
Myrskyn ansiosta jäimme Visbyyn, ja illalla lähdimme kävelylle, sillä rantatien varresta löytyi suuret kiikarit, joilla oli hyvä tähystää merellä seilaavia veneitä. Iltakymmenen jälkeen kuulimme laiturilta kolinaa. Ari Kokko miehistöineen oli saapunut Visbyyn. He olivat veneenhakukeikalla ja seilanneet yhtä kyytiä Rotterdamista saakka. Muutamia vuorokausia kestäneellä matkalla oli ollut kaikenlaista tuulta vastassa, ja hän kertoi meille innostuksissaan tuoreimmat kuulumiset mereltä vaihtaessaan samalla nuuskapussia lennosta huuleen toinen toisensa perään. Visbyn satamassa oli tarkoitus kerätä voimia loppumatkaa varten, mutta aikataulu oli tiukka, sillä Juhan piti lauantaiaamuna olla jo töissä, ja veneen omistajalla. Kävimme tarkistamassa veneen, Hanse 320:n, joka näytti Charapitan rinnalla varsinaiselta lomamökiltä. En voinut uskoa todeksi, kun jätkät kävelivät suihkun kautta suoraan baariin, jonne minäkin päätin hetken empimisen jälkeen lähteä mukaan.
Baarissa oli todella kummallinen meininki: osa porukasta oli aivan ympäripäissään samaan aikaan kun osa veti fine diningia ravintolan terassilla. Eikä kummatkaan tuntuneet olevan toisistaan moksiskaan. Saimme seuraamme tanskalaisia öljynporaajan jälkeläisiä. Koko perheen voimin baariin lähtenyt jengi kuului näihin ensin mainittuihin, ja tyttö oli heistä kaikkein puheliain. Hän istui baarin pöydässä vuoron perään kaikkien vieressä, maisteli innokkaasti drinkkejämme ja halusi kiihkeästi keskustella töistä. Tähän keskustelu kuitenkin jäi, sillä hän ei tuntunut ymmärtävän meitä ja me vielä vähemmän häntä. Siirryimme seuraavaan, hieman normaalimpaan yökerhoon, josta jouduimme kuitenkin pian lähtemään, sillä paikka pisti lapun luukulle jo kahdelta. Ari Kokko poistui paikalta päätään pyöritellen ja suunnisti kaupungin ainoalle auki olevalle snägärille, josta hän ilmoitti ostavansa suurimman aterian, jota kruunuilla myydään. Niitä hän kävi varta vasten nostamassa automaatilta.
Seuraavana aamuna olin hädin tuskin ehtinyt työntää pääni luukusta ulos, kun Ari Kokko oli tapahtumien keskipisteessä. Levähdystauko Visbyssä päättyi lyhyeen, kun pari tuntia baarista paluun jälkeen Hansen poiju oli myrskyn rytistessä irronnut, ja poikien piti salamannopeasti keksiä, kuinka estää veneen musertuminen laituria vasten. Ainoaksi ratkaisuksi löytyi veneen sitominen vastapäisen laiturin poijuun, sekä laituriin, jonne kuitenkin oli hieman matkaa. Köysi oli jollain konstilla saatava poijulta ja laiturilta veneeseen. Silmänräpäyksessä Ari sukelsi laiturilta veteen, kroolasi poijulle ja ui köyden sieltä veneeseen. Siinä hetkessä brittipapat olivat hädin tuskin ehtineet kaivaa lisää fendareita veneidensä turvaksi. Kaiken härdellin keskellä Ari ehti jeesaamaan meille muutamia hyödyllisiä sääsaitteja netistä, sekä jakamaan muita hyviä tiedonmurusia matkaamme varten. Kun muut illemmalla katselivat laiturin suojista peloissaan vielä myrskyn rippeitä pauhaavalle merelle, irrotettiin Hansen köydet laiturista ja se jatkoi matkaansa määränpäänä Tammisaari ja juhannuksen vietto.
Myrskyn ansiosta jäimme Visbyyn, ja illalla lähdimme kävelylle, sillä rantatien varresta löytyi suuret kiikarit, joilla oli hyvä tähystää merellä seilaavia veneitä. Iltakymmenen jälkeen kuulimme laiturilta kolinaa. Ari Kokko miehistöineen oli saapunut Visbyyn. He olivat veneenhakukeikalla ja seilanneet yhtä kyytiä Rotterdamista saakka. Muutamia vuorokausia kestäneellä matkalla oli ollut kaikenlaista tuulta vastassa, ja hän kertoi meille innostuksissaan tuoreimmat kuulumiset mereltä vaihtaessaan samalla nuuskapussia lennosta huuleen toinen toisensa perään. Visbyn satamassa oli tarkoitus kerätä voimia loppumatkaa varten, mutta aikataulu oli tiukka, sillä Juhan piti lauantaiaamuna olla jo töissä, ja veneen omistajalla. Kävimme tarkistamassa veneen, Hanse 320:n, joka näytti Charapitan rinnalla varsinaiselta lomamökiltä. En voinut uskoa todeksi, kun jätkät kävelivät suihkun kautta suoraan baariin, jonne minäkin päätin hetken empimisen jälkeen lähteä mukaan.
Baarissa oli todella kummallinen meininki: osa porukasta oli aivan ympäripäissään samaan aikaan kun osa veti fine diningia ravintolan terassilla. Eikä kummatkaan tuntuneet olevan toisistaan moksiskaan. Saimme seuraamme tanskalaisia öljynporaajan jälkeläisiä. Koko perheen voimin baariin lähtenyt jengi kuului näihin ensin mainittuihin, ja tyttö oli heistä kaikkein puheliain. Hän istui baarin pöydässä vuoron perään kaikkien vieressä, maisteli innokkaasti drinkkejämme ja halusi kiihkeästi keskustella töistä. Tähän keskustelu kuitenkin jäi, sillä hän ei tuntunut ymmärtävän meitä ja me vielä vähemmän häntä. Siirryimme seuraavaan, hieman normaalimpaan yökerhoon, josta jouduimme kuitenkin pian lähtemään, sillä paikka pisti lapun luukulle jo kahdelta. Ari Kokko poistui paikalta päätään pyöritellen ja suunnisti kaupungin ainoalle auki olevalle snägärille, josta hän ilmoitti ostavansa suurimman aterian, jota kruunuilla myydään. Niitä hän kävi varta vasten nostamassa automaatilta.
Seuraavana aamuna olin hädin tuskin ehtinyt työntää pääni luukusta ulos, kun Ari Kokko oli tapahtumien keskipisteessä. Levähdystauko Visbyssä päättyi lyhyeen, kun pari tuntia baarista paluun jälkeen Hansen poiju oli myrskyn rytistessä irronnut, ja poikien piti salamannopeasti keksiä, kuinka estää veneen musertuminen laituria vasten. Ainoaksi ratkaisuksi löytyi veneen sitominen vastapäisen laiturin poijuun, sekä laituriin, jonne kuitenkin oli hieman matkaa. Köysi oli jollain konstilla saatava poijulta ja laiturilta veneeseen. Silmänräpäyksessä Ari sukelsi laiturilta veteen, kroolasi poijulle ja ui köyden sieltä veneeseen. Siinä hetkessä brittipapat olivat hädin tuskin ehtineet kaivaa lisää fendareita veneidensä turvaksi. Kaiken härdellin keskellä Ari ehti jeesaamaan meille muutamia hyödyllisiä sääsaitteja netistä, sekä jakamaan muita hyviä tiedonmurusia matkaamme varten. Kun muut illemmalla katselivat laiturin suojista peloissaan vielä myrskyn rippeitä pauhaavalle merelle, irrotettiin Hansen köydet laiturista ja se jatkoi matkaansa määränpäänä Tammisaari ja juhannuksen vietto.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)