Tallinnasta länteen

Perjantai 3.6.2011

21:15

Odoteltuamme päivän tuulen rauhoittumista, irrotimme illan suussa köydet ja suuntasimme keulan merelle ja kohti Tallinnaa. Ilta oli mitä upein ja saimme seurata auringon laskua miellyttävän myötätuulen keinuttaessa meitä kohti etelää. Meno oli sen verran leppoisaa, että Päivi painui haukotusten saattelemana sisälle nukkumaan jo hyvissä ajoin ennen Helsingin matalaa. Laitoin sokeaksi Josèksi ristimämme pinnapilotin pitämään perää ja keskityin itse hämärtyvän horisontin tuijotteluun ja haaveilemiseen. Hämärän tultua sytytin kulkuvalot, ja aloin vahtia edessä olevaa vilkasta laivaväylää. Tällä kertaa myös AIS vastaanottimen avulla. Kuten sanottu, tieto lisää tuskaa. Laivat, jotka aikaisemmin näkyivät harmittomina kaukaisina hitaasti etenevinä valoina, näyttivät nyt olevan jatkuvasti törmäyskurssilla kanssamme. Ohitimme matkalla muutaman rahtilaivan ilman sen kummempia manööverejä. Vasta hieman ennen Tallinnan matalaa jouduin muuttamaan kurssia väistääksemme yhden konttilaivan. Auringon jo noustessa, saavutimme Tallinnan rannikon. Tuuli tyyntyi lähes kokonaan ja nykäisin käyntiin perämoottorin, jonka pörähdykseen herännyt uninen Päivikin kömpi esiin kajuutasta.

Saavuttuamme Tallinnan vanhan kaupungin sataman portille, saimme VHF:llä vaivattomasti yhteyden satamaan ja luvan ajaa sisälle. Näin ei käynyt vuosi sitten, jolloin jouduimme soittamaan satamaan puhelimitse, ja puolen tunnin portilla roikkumisen jälkeen kyllästyimme ja painuimme Piritaan. Oli kutkuttavaa ajaa sisään isojen laivojen ohitse. Tallinkin kannella oli vielä edellisen illan juhlijoita, jotka vilkuttivat ja huutelivat tervetuliaisia, mutta muuten kaupunki uinui aamuyön viimeisiä uniaan. Laituriin päästyämme painuimme suoraa päätä nukkumaan.

Tallinna-Lehtma

Tallinnan pysähdyksen tarkoituksena oli lähinnä hoitaa viimeiset matkavalmistelut ja nestetankkaukset veneeseen. Siksi päivä kuluikin kaupungilla pyöriessä ja satamakirjaa metsästäessä. Monestakin eri asiasta huomaa, että Virossa purjehdus- ja veneilykulttuuri on vielä lapsen kengissä. Kolusimme kaupungin suurimmat kirjakaupat läpi, mutta jouduimme poistumaan tyhjin käsin, sillä satamakirjoja niistä ei löytynyt. Sinänsä kummallista, sillä matkaoppaita löytyi aina Botswanasta Timbuktuun saakka, mutta kotimaan saaristosta ei herunut tiedonlähteitä lainkaan. Vanhan kaupungin satamassakaan ei toiminta vakuuttanut. Puitteet olivat prameat; uudenkarheat laiturit ja satamakonttorin loungessa valkoiset nahkasohvat, mutta vaati pientä salapoliisityötä, jotta pääsi sataman portista ulos. Ketään ei tuntunut missään vaiheessa veneemme kiinnostavan, joka oli toisaalta myös hyvä juttu.

Tallinnaan ei tehnyt mieli jäädä pidemmäksi aikaa. Meininki Tallinnassa oli jostain syystä hieman ahdistavaa. Olimme itse lähtövalmisteluiden ja muun sähellyksen pauloissa, mutta vaikutti siltä, että kesän ensimmäinen hellepäivä oli sekoittanut jengin pään ja saanut pahimmat spurgut, nistit ja suomalaiset liikkeelle. Jatkoimme seuraavana aamuna matkaa kohti Viron länsirannikkoa ja Hiidenmaata. Aurinko hemmotteli meitä koko matkan ajan ja pääsimme viilettämään hyvässä myötätuulessa eteenpäin. Alkumatkasta vauhtia oli pelkkä iso purje nostettuna ajoittain jopa 8-9 solmua. Matkanteko jopa jännitti hieman, sillä viiletimme täysplattiksessa vahinkojiipin pelko perseen alla. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja saavutimme myöhään illalla Lehtman sataman. Purjehdusmaileja kertyi tälle päivälle ruhtinaalliset 75.

Lehtman satamaan saapuminen tuntui kuin olisi tullut Neuvostoliittoon. Ruman aallonmurtajan sisäpuolelta löytyi aavemainen entinen sotasatama, jossa oli vain pari kalastusvenettä, eikä ketään muita meidän lisäksemme. Fiilis ei ainakaan kohonnut seuraavana aamuna. Julius herätti kirosanojen sarjatulella, sillä hän oli ehtinyt kannelle toteamaan Charapitan olevan hiekan peitossa. Satamassa suoritettiin jotain hiekankaiveluoperaatiota, ja totta kai meidän tuurillamme tuuli kävi juuri sellaisesta suunnasta, että se puhalsi kaivinkoneiden pöllyttämän hiekan suoraan veneen päälle. Kävimme ilmoittamassa tästä satamakonttorissa, jossa he sentään myöntyivät antamaan alennusta satamamaksusta. Lehtman satamassa ei veneen lisäksi ollut mitään muita virikkeitä, ja veneellä ei hiekan ja suoraan altaaseen käyvien aaltojen höykytyksessä huvittanut olla. Sataman toiselta puolelta löytyi sentään kilometrien pituinen hiekkaranta, ja onnistuimme pummimaan kyydin rannassa olleelta perheeltä Hiiumaan kyläkeskukseen, Kärdlaan. Siellä yritimme kalastella tietoja vierasvenesatamista, sekä seuraavien päivien tuulista, jotka näyttivät hurjilta pienelle Charapitalle. Olimme henkisesti valmistautuneita kävelemään 12 kilometrin matkan takaisin veneelle syömällä jäätelöt ja ostamalla vettä ja sipsejä matkaevääksi. Silti helteinen maantienreuna ei innostanut, ja toivoimme peukalokyydin lykästävän. Ohitsemme ajoi ensimmäisen puolen tunnin aikana vain yksi auto. Se pysähtyi kyllä kohdallemme, mutta kuskina ollut mummeli ei suostunut ottamaan meitä kyytiin. Jatkoimme talsimista jonkin aikaa, kunnes sama mamma ajoi takaisin ja vinkkasi meidät autoon. Puheyhteyden puuttumisen vuoksi jäi kuitenkin ikuiseksi mysteeriksi, miksi hän oli muuttanut mielensä. Julius huomasi vaihdekepin vieressä ruosteisen puukon, joten ehkäpä sen turvin mummeli uskaltautui kyyditsemään tätä gansterikaksikkoa.
Koska olimme väärästä suunnasta puhaltavan tuulen vankina, piti vielä toiseksi päiväksi keksiä aktiviteettia. Katselimme kartalta, että Tahkunan majakalle olisi rantoja pitkin noin seitsemän kilometrin kävelymatka, ja päätimme lähteä sinne päiväretkelle. Aurinko porotti koko päivän kirkkaansiniseltä taivaalta, ja hiekka loisti kirkkaanvalkoisena. Jos joku olisi sokkona pudottanut rannalle, en kuuna päivänä olisi uskonut olevani Virossa, saatikka Itämerellä. Vesi oli kuitenkin hyytävän kylmää ja ranta paikoitellen aika leväinen, joten uimaan se ei houkutellut. Majakka oli kuin sokerileipurin veistelemä hohtavan valkoinen torni, jonne pääsi kiipeämään ihan ylös asti. Ylhäällä ovi avautui vielä ulkoparvekkeelle, jossa tuuli tuiversi kovaa ja näkymät olivat hulppeat.