Ostimme Tahkunan majakalta hienon käsinmaalatun puisen voiveitsen, jota ei seuraavana päivänä löytynyt mistään. Epäilimme sen pudonneen rannalle, ja lähdimme etsintäreissulle. Rannalla katselimme merelle. Olimme jo todella tylsistyneitä Lehtman satamaan ja mieli kaipasi laineille ratsastamaan. Yhtäkkiä saimme idean jatkaa matkaa ja pamauttaa suoraan Gotlantiin, sillä Virossa meno tuntui turhan tahmealta. Voiveitsi unohtui ja kirmasimme takaisin veneelle. Tarkistimme tuulitiedot, joiden mukaan myrskyjä ei ollut luvassa. Pakkasimme tavarat kasaan ja täytimme vatsat ennen köysien irrottamista. Vatsanpohjaa alkoi kutitella jo valmisteluja tehdessä. Matka oli pitkä, noin 140 mailia ja se kulki lähes kokonaan avomeren yli.

Alkumatka sujui mukavassa myötiksessä pitkin Viron rannikkoa. Saimme seurata mereltä käsin edellisenä päivänä kävelemäämme reittiä Tahkunan majakalle, ja näimme Hiidenmaan pohjoisrannikon kaksi muutakin majakkaa, Köpun ja Ristnan, joista jälkimmäisen jälkeen edessämme avautui avomeri. Ohitimme Ristnan majakan illalla viittä yli kahdeksan. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, ja vaikka rannassa olikin maininkeja, ne eivät menoamme haitanneet, päinvastoin. Niiden harjalla oli mukava ratsastella eteenpäin tietäen, että maata on seuraavan kerran näkyvissä, kun Gotlannin rannikko ilmaantuu näkökenttään. Nautimme täysin siemauksin merellä olosta, jota oli Lehtman tomuissa jo ehtinyt ikävöimään. Olimme valmistautuneet matkaan hyvin; pitkää ylitystä varten oli keitelty isot annokset herkkupastaa, ja muita suupaloja oli helposti saatavilla. Lisäksi olimme kaivaneet esiin kaikki mahdollisesti tarvittavat vaatteet, sekä makuupussin lepotuokioita varten, ja veneen molemmille sivuille oli viritetty lifelinet siltä varalta, että joutuisimme aallokossa menemään kannelle laskemaan purjeita tai tekemään muita virityksiä.

Ihastelimme auringonlaskua ja söimme illallista. Viron rannikko alkoi jo kadota horisonttiin ja sinne oli matkaakin jo toistakymmentä mailia. Juuri kun olin saanut vatsani täyteen ja päättänyt jättää pastakupin loput säästöön myöhempää nälkää varten, Julius sanoi nähneensä horisontissa salaman. Luulin hänen ensin pelleilevän, mutta ilme oli ehkä liian huolestuneen näköinen jutun ollakseen pilaa. Tuskanhien noustessa otsalle rupesin tiukasti tähystämään horisonttia. Koska siellä ei hetkeen näkynyt mitään, kiukustuin. Olin varma, että Julius pilaili kustannuksellani, mutta se oli tähän tilanteeseen liikaa. Ilmoitin tiukkaan sävyyn, että on todella epäreilua tehdä ilkeällä pelleilyllä matkastani näin inhottavaa. Tuuli oli kuitenkin yltynyt melkoisesti, ja pimeä alkoi uhkaavasti laskeutua meren ylle. Kun ensimmäisestä oli selvitty, tuli pian taas Juliuksen aika säikäyttää uudemman kerran. Tällä kertaa hän ilmoitti, että isoon purjeeseen pitäisi laittaa reivi, sillä siinä alkoi olla turhan paljon voimaa näin kovalla tuulella. Tuntui kuin veret olisivat seisahtaneet hetkeksi. Tajusin, että minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko mennä keikkumaan mastolle ja säätämään reiviä jo todella suureksi kasvaneessa aallokossa, tai ohjailla venettä niin, ettei Julius putoaisi touhutessaan reiviä. Menetin hetkeksi kyvyn ajatella yhtään mitään. Julius ehdotti, että kuivaharjoittelisimme kerran pinnamuuvit, jotta tietäisin kuinka toimia. Kun hän oli kääntänyt veneen vastatuuleen, sanoin olevani valmis tekemään reivin. Ennen kuin edes tajusin mitä oli tapahtunut, olin saanut isopurjeen laskettua ja kiinnitettyä reivikoukkuun, ja olin takaisin istumalaatikon suojissa kiristämässä reiviköyttä. Oksetti, mutten ollut varma johtuiko se jännityksestä vai merenkäynnistä. Ainoa asia, jonka jälkikäteen muistin tilanteesta oli se, että olin itsekin nähnyt salamointia horisontissa.

Sanoin tämän Juliukselle kuitenkin vasta reivauksen jälkeen ja hän oli nähnyt saman. Mietimme kuumeisesti mitä tehdä. Tuuli oli myötäinen kohti salamointia, ja aallokko oli kehittynyt melko suureksi. Takaisin rannikolle oli sen verran matkaa, ettei sinne kryssiminenkään oikein tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Tuuli oli yltynyt entisestään, mutta se ei enää jännittänyt. Salamat välkkyivät monella suunnalla leveänä rintamana edessämme, mutta meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata tilannetta ja toivoa, ettei ukkosrintama tulisi ylitsemme. Tuuli oli jo yltynyt niin paljon, että isopurje oli laskettava kokonaan, ja matkaa jatkettava pikku fokalla, joka pitäisi veneemme ohjailukykyisenä aaltojen höykytyksessä. Tämä ei enää tuntunut yhtä ylivoimaiselta, sillä olinhan selvinnyt jo kerran hengissä masto-operaatiosta. Päätimme ottaa sellaisen suunnan, johon veneen olisi hyvä mennä ja joka olisi ukonilmasta poispäin. Jälkikäteen GPS:stä katsottuna, olimme pyörineet aikamoista sykkyrää ympäriinsä. Lopulta tilanne rupesi kuitenkin helpottamaan. Salamoita tuli enää harvakseltaan ja näytti, ettei rintama menisi ylitsemme, vaan olisimme selviytyneet tilanteesta. Kun merenkäynti oli laantunut, uskalsin jättää Juliuksen kannelle, ja siirryin hetkeksi makuupussin alle lepäämään ja toipumaan järkytyksestä. Emme joutuneet myrskyn silmään, mutta jännää meillä silti oli. Ei pidä unohtaa sitä, että tämä oli ensimmäinen pidempi avomeriylityksemme, ja itse koin tilanteen hurjana erityisesti siksi, etten koe olevani erityisen kokenut tai taitava purjehtija. Lisäksi tietyn lisäjännityksen matkantekoon tekee se, että olemme veneessä kahdestaan, eli kaikki tehtävät jakautuvat molemmille. Tiukassa paikassa ei ole mahdollisuutta lamaantua. Henkisesti tärkeä kapistus veneessä on VHF radio ja AIS vastaanotin, joka näyttää GPS:n näytöllä lähistöllä olevat laivat. Niitä oli jännittävillä hetkillä likellä puolentusinaa, joka toi turvallisuuden tunnetta.

Aamuyön tunteina meno rauhoittui ja merellä oli taas mukavaa. Vatsa oli kuitenkin mennyt jännityksestä aivan sekaisin, ja loppumatkan ajan sen täytteeksi sopivat vain keksit ja omenat. Myös Julius pääsi ottamaan kajuuttaan ansaitut nokoset urakan päätteeksi. Auringon sarastusta oli rauhoittavaa seurata Charapitan lipuessa eteenpäin kohti määränpäätä. Päivän valjettua myös aallokko alkoi kasvaa ja tuuli yltyä. Onneksi tuulen suunta oli meille myötäinen ja aallot pukkasivat parhaimmillaan yli 10 solmun vauhdilla eteenpäin. Aallokko kasvoi kuitenkin niin suureksi ja puuskat olivat yhä kovempia ja kovempia, että jännitys alkoi taas pyörittää sisälmyksiä. Kannella oli hyvä olla, mutta sisälle ei ollut asiaa ja vessahätä tuntui sillä hetkellä maailman häijyimmältä kiroukselta. Yksi asia meitä hemmotteli kuitenkin täysillä ja se oli aurinko, joka paistoi lähes pilvettömältä taivaalta koko päivän, kuten tähän asti kesälomamme joka ikisenä päivänä. Ryhdyimme jossain vaiheessa odottamaan jo malttamattomasti rannikon näkymistä. Julius teki jo yhden vääräksi osoittautuneen hälytyksen, mutta lopulta voittajaksi selviydyin minä. Gotlannin rannikko oli juuri ja juuri silmin havaittavissa neljältä iltapäivällä. Päätimme kiertää Gotlannin pohjoispuolella sijaitsevan Fårön saaren luoteispuolelle, josta löytyisi suositukset saanut satama ja turvaa itätuulelta. Fårö vaikutti kiehtovalta saarelta, kun seurasimme sen rantaviivaa eteenpäin. Tuntui todella, että olimme tulleet täysin uuteen maailmaan. Rannoilla näkyi hassuja taloja ja mystisiä kivimöykkyjä, joiden muodoista löysimme kiikaroimalla eläinhahmoja. Aallokkokin oli tyyntynyt ja Juliuksen teki jo mieli sihauttaa olut auki. Määränpäähän oli enää matkaa pari hassua mailia ja vihdoin pitkä matkamme oli viime silausta vaille takanapäin.

Matka on kuitenkin ohi vasta sitten kun köydet on kiinni laiturissa. Tämän saimme todeta sillä hetkellä, kun näkyvissä oli jo Lauterhornin satamassa kelluvien veneiden mastot. Muutamassa sekunnissa, kuin tyhjästä, alkoi mantereelta puhaltaa todella voimakas mysteerituuli, joka teki rantautumisaikeistamme sillä erää vain haaveita. Emme löytäneet puhurilta kohtaa, joka olisi ollut tarpeeksi rauhallinen purjeiden laskuun, emmekä liiemmin olleet varmoja, olisiko pienestä perämoottorista löytynyt ytyä kuljettamaan venettä moiseen vastatuuleen. Jatkoimme rannikkoa eteenpäin, ja mietimme suunnitelmaa B, kunnes totesimme, että puhuri tuulee koko rannan matkalta, ja etenemisestä tuskin olisi hyötyä. Käännyimme takaisin, ja näimme myös toisen, meitä suuremman purjeveneen lähestyvän samaa satamaa. He pääsivät tyylikkäästi rantaan, joten esimerkistä rohkaistuneina päätimme yrittää samaa. Ison purjeen laskeminen ei mennyt minkään taiteen sääntöjen mukaan: nostin onnistui kiertymään söherölle ja jäi jumiin. Lisäksi reivin pidike oli humahtanut aallokon syövereihin, jonka seurauksen koko purje lävähti alas mastolta. Se saatiin kuitenkin kutakuinkin kasaan, ja pääsimme ilman suurempia vaikeuksia Lauterhornin satama-altaan syliin suojaan. Kun köydet oli kiinnitetty, lähes koko matkan hereillä olleen Juliuksen naamasta näki, että väsymys oli saanut yliotteen. Takana olivat kovia koetelleet 29 tuntia 37 minuuttia ja 147 mailia.