lauantai 28. kesäkuuta 2014
Uusia tuulia
Hei kaikki Charapitan ystävät!
Muistatko vielä Mustikkalinnun ja Itämeren Tarzanin? On vierähtänyt pari vuotta ja Charapitan blogi on lähinnä kerännyt levää reunoilleen. Charapita vietti siitä huolimatta mukavia kesäpäiviä Itämeren aalloilla. Sen omistajat olivat välillä kaukana maailmalla poissa sen luota, mutta palasivat uskollisesti seilaamaan sen kanssa Itä-Suomen saaristoon, Prangliin sekä tutummille lähivesille.
Kapteenin kaukokaipuu kuitenkin vei viimein voiton. Charapita on pieni ja pippurinen vene, mutta isommilla laineilla sitäkin alkoi usein hieman jännittää. Se löysikin lopulta uuden kodin Saimaalta, jossa se iloisesti seilaa näinäkin päivinä. Sen sijaan Charapitalle löytyi seuraaja, Fröken Merianna Göteborgista. Purjehdustarinoita Meriannan kanssa pääset seuraamaan uudesta blogista, joka löytyy täältä. Matka jatkuu!
torstai 1. syyskuuta 2011
Lisää miehistöä
Poukkoilimme Saaristomerellä kohti Korppoota, sillä sieltä meidän oli määrä ottaa kyytiin kesän ensimmäinen vieras. Laivanvarustaja Dape saapui paikalle mukanaan asiaankuuluvat varusteet, viinitonkka ja kumisaappaat ja kauppareissun jälkeen lähdimme matkaan. Epäröimme lähtöä tosin hieman, sillä väylä oli kapea ja vastatuulta taas yli 12 m/s. Kovaa kryssiä oli taas tiedossa, mutta Dape janosi merelle ja sinne hän myös pääsi. Merimeiningistä täysin haltioissaan hän nautti tuulesta ja tyrskyistä ja lauleli kannella innoissaan merimieslauluja. Hyvä fiilis ja innostus tarttui myös meihin ja saimme purjehdukseen uuden kipinän. Meille varsin vieras, paljon hehkutusta osakseen saanut Saaristomeri ei ehkä täysin vakuuttanut, sillä olimmehan pitkällä matkalla nähneet niin paljon hienoja paikkoja, että yksittäisiä helmiä lukuun ottamatta se tuntui olevan vain tavanomaista saaristoa. Dape nautti meren pärskeistä ja saariston ihmettelystä täysin siemauksin, vaikka ensimmäisenä päivänä purjehdusmaileja kertyi myöhäisen lähdön vuoksi vain kymmenkunta.
Seuraavana päivänä suuntasimme keulan kohti kaakkoa, josta otimme muutaman mahdollisen kohteen tähtäimeen. Dapen toimiessa perämiehenä matka sujui hieman harmaassa kelissä kryssissä ilman suurempaa tikkailua. Julius ilmoitti jo hyvissä ajoin sadepilvien lähestyvän ja kaikki vetivät sadekamppeet niskaan. Paljon odotettua sadetta ei kuitenkaan näkynyt, mutta Dapen kahvihammasta alkoi kolottaa. Piti kuitenkin tehdä päätös, keitetäänkö vettä vai jatketaanko pidemmälle ja miehistö äänesti jälkimmäistä. Ensimmäinen satamavaihtoehto oli Tunnhamn, mutta kertomus viime kesänä syödyistä tuoreista munkeista houkutteli perämiestä ja munkkikahvien kiilto silmissä jatkoimme matkaa kohti Vänötä. Saaren liepeillä Juliuksen ennustama sade vihdoin saapui, muutaman tunnin myöhässä ja sitä tuli taivaalta tuutin täydeltä. Näkyvyys meni todella kehnoksi ja purjeet piti laskea nopeasti alas ennen sataman porteille saapumista. Pääsimme kuitenkin rantautumaan Vänön laituriin ilman suurempia hämminkejä, mutta perillä odotti karvas pettymys, sillä kahvilassa oli valot pimeänä ja salpa ovessa. Pettymys haihtui kuitenkin pian, kun valmistimme veneessä herkullisia tortilloja. Sateen ropistessa katolla joimme vielä päivän odotetuimmat kahvit viskin kera.
Auringon säteet herättelivät meidät liikkeelle seuraavana aamuna ja meren pinta oli kuin öljytty. Lähdimme kuitenkin koneen avustamana matkaan täydellisessä pläkässä, sillä kolmannen miehistön jäsenen oli määrä napata juna Hangosta vielä samana iltana. Pikku hiljaa tuuli alkoi viriämään ja saimme vaihtaa äänimaisemaa koneen surinasta veden loiskeeseen. Kevyessä tuulessa ja lähes peilityynellä veden pinnalla Charapitan lipuminen eteenpäin tuntui taikuudelta. Päivä oli kuuma kuin keskikesän helteellä ja Hangon selällä kävin vilvoittelemassa veneen perällä. Dape sai kolmen päivän aikana kokea lähes kaikki mahdolliset purjehduskelit kovasta kryssistä lempeään myötikseen ja rankkasateesta auringon porotukseen. Hangossa saimme jättää veneen paraatipaikoille ja nauttia vielä läksiäislöylyistä rantasaunassa ennen vieraan saattamista juna-asemalle. Olimme saaneet pehmeän laskun Suomen vesille saapumista varten. Tuntui todella kummalliselta tulla takaisin veneelle. Kahdestaan Hangossa ollessamme tajusimme olevamme todella lähellä kotia ja pitkän reissun päätepistettä.
Seuraavana päivänä suuntasimme keulan kohti kaakkoa, josta otimme muutaman mahdollisen kohteen tähtäimeen. Dapen toimiessa perämiehenä matka sujui hieman harmaassa kelissä kryssissä ilman suurempaa tikkailua. Julius ilmoitti jo hyvissä ajoin sadepilvien lähestyvän ja kaikki vetivät sadekamppeet niskaan. Paljon odotettua sadetta ei kuitenkaan näkynyt, mutta Dapen kahvihammasta alkoi kolottaa. Piti kuitenkin tehdä päätös, keitetäänkö vettä vai jatketaanko pidemmälle ja miehistö äänesti jälkimmäistä. Ensimmäinen satamavaihtoehto oli Tunnhamn, mutta kertomus viime kesänä syödyistä tuoreista munkeista houkutteli perämiestä ja munkkikahvien kiilto silmissä jatkoimme matkaa kohti Vänötä. Saaren liepeillä Juliuksen ennustama sade vihdoin saapui, muutaman tunnin myöhässä ja sitä tuli taivaalta tuutin täydeltä. Näkyvyys meni todella kehnoksi ja purjeet piti laskea nopeasti alas ennen sataman porteille saapumista. Pääsimme kuitenkin rantautumaan Vänön laituriin ilman suurempia hämminkejä, mutta perillä odotti karvas pettymys, sillä kahvilassa oli valot pimeänä ja salpa ovessa. Pettymys haihtui kuitenkin pian, kun valmistimme veneessä herkullisia tortilloja. Sateen ropistessa katolla joimme vielä päivän odotetuimmat kahvit viskin kera.
Auringon säteet herättelivät meidät liikkeelle seuraavana aamuna ja meren pinta oli kuin öljytty. Lähdimme kuitenkin koneen avustamana matkaan täydellisessä pläkässä, sillä kolmannen miehistön jäsenen oli määrä napata juna Hangosta vielä samana iltana. Pikku hiljaa tuuli alkoi viriämään ja saimme vaihtaa äänimaisemaa koneen surinasta veden loiskeeseen. Kevyessä tuulessa ja lähes peilityynellä veden pinnalla Charapitan lipuminen eteenpäin tuntui taikuudelta. Päivä oli kuuma kuin keskikesän helteellä ja Hangon selällä kävin vilvoittelemassa veneen perällä. Dape sai kolmen päivän aikana kokea lähes kaikki mahdolliset purjehduskelit kovasta kryssistä lempeään myötikseen ja rankkasateesta auringon porotukseen. Hangossa saimme jättää veneen paraatipaikoille ja nauttia vielä läksiäislöylyistä rantasaunassa ennen vieraan saattamista juna-asemalle. Olimme saaneet pehmeän laskun Suomen vesille saapumista varten. Tuntui todella kummalliselta tulla takaisin veneelle. Kahdestaan Hangossa ollessamme tajusimme olevamme todella lähellä kotia ja pitkän reissun päätepistettä.
keskiviikko 31. elokuuta 2011
Mustikkalintu
Ensimmäinen aamu Ahvenanmaalla alkoi Juliuksen ihmetellessä tahraa, joka loisti kajuutan luukun läpi. Sängystä katsottuna se näytti siltä, kun joku olisi ohi kävellessään loiskauttanut siihen punaviiniä, mutta lähempi tarkastelu osoitti, että meillä oli käynyt yön aikana vieras. Mustikkalinnuksi ristimämme lintu oli veneen kannen lisäksi piehtaroinut myös puhtaan valkoisessa fokassa, ja jättänyt bileistään meille muistoksi paljon siivottavaa. Kaivoimme kaikki veneen pesuun tarkoitetut myrkyt esiin, mutta mustikkainen linnunpaska oli ehtinyt jo aamuauringossa kuivua ja imeytyä purjekankaaseen, eikä sen pois saaminen ollutkaan niin yksinkertaista. Julius ähelsi tahrojen kimpussa koko aamun ja vasta kolmannen tökötin kohdalla saimme aikaan edes jonkinlaista haalenemista kirkkaanvioleteissa läiskissä. Mitä tästä opimme? Ei kannata olla laiska ja jättää purjeita pakkaamatta, jos haluaa purjehtia valkoisin purjein.
Rödhamnista matka jatkui kohti Kökaria. Pääsimme heti ensi metreillä kunnon saaristopurjehduksen makuun, kun puikkelehdimme kapeaa saaristoväylää pitkin eteenpäin. Tuulesta ei ollut puutetta ja loppumatka meni reissun kovimmassa kryssissä, kun puuskat lähenivät 15 m/s. Alun perin tarkoituksena oli jatkaa matkaa saaren eteläpuolella sijaitsevaan kyläsatamaan, mutta Charapita halusi mieluummin sataman suojaan, ja päätimme jäädä pohjoispuolelle Sandvikiin. Se osoittautui hyväksi päätökseksi, sillä Sandvikissä oli kiva tunnelma ja sauna, josta pääsimme uimaan meduusoita kuhisevaan veteen. En ole koskaan nähnyt niin paljon meduusoita, kun Saaristomerellä. Vaikka niitä tähän aikaan vuodesta esiintyykin runsaasti, tuntui siltä, että tänä vuonna oli erityisen vilkas meduusavuosi. Vuokrasimme Sandvikistä fillarit saarikierrosta ja kauppareissua varten, sillä kova tuuli jatkui vielä seuraavanakin päivänä. Ei ollut pyöräily kovinkaan vauhdikasta kovaan vastatuuleen, vaikka polkea saikin pakarat tulessa. Kökarissa yllätti kaksi asiaa: satamapuodin täti puhui suomea ja kyläkaupan myyjä oli vanha lukiokaverini!
Ensimmäinen lähtöyritys päättyi sataman porteille. Taivaanrannassa salamoi ja jyrähteli, joten päätimme seurata sitä mieluummin köydet kiinni laiturissa kuin purjeet riekaleina merellä. Muut veneet olivat ottaneet saman taktiikan ja kapteenit nököttivät vieri vieressä laiturilla silmät naulittuina sääkarttoihin. Pilvien liikkeissä riitti spekuloitavaa koko iltapäiväksi. Laituriin saapui poikakaksikko moottoriveneellä. He olivat joutuneet pysähtymään matkan varrella pariin otteeseen tunnin ajaksi odottamaan ukkospilvien väistymistä. Jostain kumman syystä Kökarin pilvet kiersivät molemmilta puolilta, eikä satamassa näkynyt edes vesipisaroita. Illaksi kehkeytyi lopulta varsin mainio sateen raikastama ilma ja upeassa ilta-auringossa purjehdimme yhtä matkaa samaa kokoluokkaa olevan turkulaisveneen kanssa Utöhön.
Rödhamnista matka jatkui kohti Kökaria. Pääsimme heti ensi metreillä kunnon saaristopurjehduksen makuun, kun puikkelehdimme kapeaa saaristoväylää pitkin eteenpäin. Tuulesta ei ollut puutetta ja loppumatka meni reissun kovimmassa kryssissä, kun puuskat lähenivät 15 m/s. Alun perin tarkoituksena oli jatkaa matkaa saaren eteläpuolella sijaitsevaan kyläsatamaan, mutta Charapita halusi mieluummin sataman suojaan, ja päätimme jäädä pohjoispuolelle Sandvikiin. Se osoittautui hyväksi päätökseksi, sillä Sandvikissä oli kiva tunnelma ja sauna, josta pääsimme uimaan meduusoita kuhisevaan veteen. En ole koskaan nähnyt niin paljon meduusoita, kun Saaristomerellä. Vaikka niitä tähän aikaan vuodesta esiintyykin runsaasti, tuntui siltä, että tänä vuonna oli erityisen vilkas meduusavuosi. Vuokrasimme Sandvikistä fillarit saarikierrosta ja kauppareissua varten, sillä kova tuuli jatkui vielä seuraavanakin päivänä. Ei ollut pyöräily kovinkaan vauhdikasta kovaan vastatuuleen, vaikka polkea saikin pakarat tulessa. Kökarissa yllätti kaksi asiaa: satamapuodin täti puhui suomea ja kyläkaupan myyjä oli vanha lukiokaverini!
Ensimmäinen lähtöyritys päättyi sataman porteille. Taivaanrannassa salamoi ja jyrähteli, joten päätimme seurata sitä mieluummin köydet kiinni laiturissa kuin purjeet riekaleina merellä. Muut veneet olivat ottaneet saman taktiikan ja kapteenit nököttivät vieri vieressä laiturilla silmät naulittuina sääkarttoihin. Pilvien liikkeissä riitti spekuloitavaa koko iltapäiväksi. Laituriin saapui poikakaksikko moottoriveneellä. He olivat joutuneet pysähtymään matkan varrella pariin otteeseen tunnin ajaksi odottamaan ukkospilvien väistymistä. Jostain kumman syystä Kökarin pilvet kiersivät molemmilta puolilta, eikä satamassa näkynyt edes vesipisaroita. Illaksi kehkeytyi lopulta varsin mainio sateen raikastama ilma ja upeassa ilta-auringossa purjehdimme yhtä matkaa samaa kokoluokkaa olevan turkulaisveneen kanssa Utöhön.
tiistai 23. elokuuta 2011
Odotettu kohtaaminen
Tukholman saariston viimeinen pysähdyspaikka oli Arholman saari, joka oli yksi viimeisistä ennen Ahvenanmerta. Lähestyimme saarta kirkkaassa auringonpaisteessa ja napsakassa tuulessa jo hyvissä ajoin päivällä. Pian rantautumisen jälkeen lähdimme tutustumaan saareen, joka kätki sisäänsä myös komealla kukkulalla sijaitsevan vanhan loiston. Sen sisälle oli kesäksi perustettu paikallisten taiteilijoiden näyttelyitä. Yksi huone oli kuitenkin varattu museoksi, jossa esiteltiin entisaikojen loistonvartijan työvälineistöä ja vaatetusta. Loistolta matka jatkui tanssilavan ohi kaupan laituriin ja puodin jäätelöaltaalle.
Olimme juuri saaneet jäätelöt syötyä, kun kännykkään tuli viesti, jossa Helena ja Jussi ilmoittivat saapuneensa vieraslaituriin meidän veneen kylkeen. Tätä hetkeä oli odotettu koko kesäloma ja hymy oli todella herkässä, kun Mafalda ja Charapita, laiturin pienimmät veneet, kelluivat hellästi toisiaan vasten leppoisassa elokuun iltapäivässä. Laiturilta erotin Mafaldan sitloodasta kaksi ruskettunutta tuulen tuivertamaa pellavapäätä, jotka nauttivat elämästä täysin siemauksin. Siitä hetkestä alkoi koko loppupäivän kestänyt tohina, sillä pitihän kuulumisten lisäksi ehtiä vertailemaan veneiden ominaisuuksia, sekä vaihtaa vinkit parhaista satamapaikoista. Jussi, eli Itämeren James Cook, kävi tietenkin herrasmiehenä heti kaivamassa pitkään hehkutetun aidon puertoricolaisen rommipullon esiin ja sai paitsi venytettyä porukan suupieliä vielä pari senttiä lähemmäs korvia ja samalla todistettua, ettei hehkutus ollut turhaa.
Jos me olimme leppoisasti kruisailleet paikalle kivassa myötiksessä, olivat Jussi ja Helena tehnyt kunnon päiväduunin ja kryssineet paikalle Ahvenanmeren yli Maarianhaminasta. Tikkaamiselta oli kuitenkin vältytty, eikä kumpikaan ollut menosta moksiskaan. Jussilla ja Helenalla on ehdottomasti paras asenne purjehdukseen, ja heiltä kuulemieni merimiesten viisauksien avulla monta vastatuulta on ainakin henkisesti muuttunut myötätuuliksi. Meidän taistellessamme vastatuulten kirouksia vastaan, kuului lohduttava neuvo näin: ”Muistakaa, että vain kuolleet kalat uivat myötävirtaan”. Pienemmät ja hieman isommatkaan kryssipätkät eivät Helenaa ja Jussia pelota, sillä ”noin puolet ajasta tuulee edestä ja puolet takaa, joten lopputulos on plusmiinus nolla ja sen takia tuulista murehtiminen on aivan turhaa”. Mafaldalla oli myös varsinainen seikkailu edessä, sillä reittisuunnitelmana oli purjehtia Ruotsin ulkosaaristossa majakkasaarelta toiselle ja jatkaa aina Gotlantiin saakka, josta he palaavat meren halki suoraan Utöhön. Purjeveneessä syntynyt Helena ja tuleva merikapteeni pääsevät tällä reissulla käyttämään navigointitaitojaan, sillä Mafaldan navigointi-instrumentit koostuivat kartasta, kompassista, kellosta ja kirkkaista silmistä.
Mitä olisikaan suomalaisten venekuntien tapaaminen ilman saunaa? Ei mitään, ja siksi olimmekin varanneet saunan lämmittämään merellä kangistuneita luita. Ruotsalaisessa saunassa törmäsimme muutamiin meitä ihmetyttäneisiin epäkohtiin: edelliset saunojat eivät olleet jättäneet ainuttakaan klapia valmiiksi ja löylyvedeksi jouduimme uhraamaan juomavesipullon. Eniten kummastusta herättivät kuitenkin meidän jälkeen saunalle saapuneet papat. Heitä ei liiemmin kiinnostanut, oliko saunassa hyvät löylyt tai olimmeko jättäneet heille puita valmiiksi, vaan olimmeko varmasti pesseet lattiat!?
Loppuilta sujui mukavissa meiningeissä ja maailman menoa mietiskellessä. Pohdiskelimme yhteistuumin, miksi matkapurjehdusta harrastavia nuoria on niin vähän. Olemme jo aikaisemminkin sivuuttaneet tätä aihetta eri yhteyksissä, mutta tosiasia lienee, että purjehtijoiden keski-ikä on varsin korkea ja nousee koko ajan. Kilpapurjehtijoita on paljon ja se on suosittua myös nuorten keskuudessa, mutta nyt ihmettelimmekin lähinnä miksei matkapurjehdus innosta nuoria, vaikka he kuitenkin matkustelevat enemmän kuin koskaan ja kauemmas yhä eksoottisempiin paikkoihin. Harrastusvaihtoehtoja löytyy kuitenkin niin moneen lähtöön, että keskittyminen yhteen lajiin on hankalaa. Matkapurjehdus vaatii jonkinasteista lajille omistautumista ja pitkäjänteisyyttä. Monien mielestä ajatuksen tasolla purjehdus kuulostaa mukavalta, ja jokunen omista tuttavistakin on miettinyt, kuinka hauskaa olisi omistaa oma vene. Ani harva kuitenkaan lähtee tuumasta toimeen ja ryhtyisi purjehtimaan. On totta, että se voi aluksi olla jännittävää ja vaikuttaa hankalalta, kun täytyy opetella veneen hallinnan lisäksi myös navigointia, mutta loppujen lopuksi nämä taidot eivät ole mitään rakettitiedettä ja ovat kenen tahansa opittavissa. Harrastusta pidetään lisäksi kalliina, vaikka kaikkeen muuhun mahdolliseen suhteutettuna se ei sitä juurikaan ole. Käytettynä saa pieniä veneitä kohtalaisen edullisesti, ja luonnonsatamissa yöpyminen on ilmaista, joten pieniä valintoja tekemällä purjehduksenkaan ei tarvitse olla kallista. Mukavuuksista tinkimällä pienet veneet voivat kuitenkin olla todella merikelpoisia ja mainioita matkaveneitä. Pienellä veneellä on sitä paitsi hauskaa opetella purjehtimaan, ja kun on muutaman päivän (tai kuukauden) ollut vailla perusmukavuuksia, tuntuu pieni yksiö suihkulla ja keittokomerolla taas korkeatasoisilla mukavuuksilla varustetulta luksuslukaalilta. Purjehdusseuroilla olisikin hyvä tilaisuus jäsenmaksuja helpottamalla tarjota nuorille mahdollisuus liittyä mukaan toimintaan ja sitä kautta jatkaa maamme hyvää purjehduskulttuuria. Purjehdus ja veneily ovat jo pitkään olleet kaiken kansan vapaa-ajanviettomuotoja, ja toivottavasti ne säilyvät sellaisina vastaisuudessakin.
Seuraavana aamuna heräsimme täsmällisesti herätyskellon soidessa kello 7.30. Tunsin itseni todelliseksi merimieheksi, kun nousin reippaasti ylös, vaikka pää painoikin vähintään sata kiloa ja haistoin sieraimissani ihon läpi tulvivan edellisillan rommin tuoksun. Meillä oli edessämme retken viimeinen ylitys ja tiedossa auringon paistetta ja myötätuulta. Hieman yli yhdeksältä sain koputella naapuriveneen miehistön hereille ja pienen rupatteluhetken jälkeen Charapita taputteli Mafaldan kylkeen hyvästien merkiksi ja irrotimme ankkurin Arholman Österhamnin sataman pohjamudista. Pääsimme täydellisessä sivumyötäisessä purjehtimaan mukavaa kuuden solmun vauhtia lähes koko matkan. Vasta pari mailia ennen määräsatamaa jouduimme reagoimaan yltyneeseen tuuleen laskemalla fokan alas. Kesän odotetuimmat treffit tuntuivat luissa ja ytimissä vielä Rödhamnin satamassakin, enkä täydellisestä purjehduksesta huolimatta voi väittää, ettenkö olisi ollut helpottunut, kun pääsimme satamalaituriin ja sain nauttia ansaitun kylmän kokiksen leppoisan tuulen puhaltaessa. Suomen vesille saapumisen kunniaksi ostimme sataman puodista mehukkaat palat savulohta, jotka saivat merimiesten voimatkin pikku hiljaa palautumaan.
Olimme juuri saaneet jäätelöt syötyä, kun kännykkään tuli viesti, jossa Helena ja Jussi ilmoittivat saapuneensa vieraslaituriin meidän veneen kylkeen. Tätä hetkeä oli odotettu koko kesäloma ja hymy oli todella herkässä, kun Mafalda ja Charapita, laiturin pienimmät veneet, kelluivat hellästi toisiaan vasten leppoisassa elokuun iltapäivässä. Laiturilta erotin Mafaldan sitloodasta kaksi ruskettunutta tuulen tuivertamaa pellavapäätä, jotka nauttivat elämästä täysin siemauksin. Siitä hetkestä alkoi koko loppupäivän kestänyt tohina, sillä pitihän kuulumisten lisäksi ehtiä vertailemaan veneiden ominaisuuksia, sekä vaihtaa vinkit parhaista satamapaikoista. Jussi, eli Itämeren James Cook, kävi tietenkin herrasmiehenä heti kaivamassa pitkään hehkutetun aidon puertoricolaisen rommipullon esiin ja sai paitsi venytettyä porukan suupieliä vielä pari senttiä lähemmäs korvia ja samalla todistettua, ettei hehkutus ollut turhaa.
Jos me olimme leppoisasti kruisailleet paikalle kivassa myötiksessä, olivat Jussi ja Helena tehnyt kunnon päiväduunin ja kryssineet paikalle Ahvenanmeren yli Maarianhaminasta. Tikkaamiselta oli kuitenkin vältytty, eikä kumpikaan ollut menosta moksiskaan. Jussilla ja Helenalla on ehdottomasti paras asenne purjehdukseen, ja heiltä kuulemieni merimiesten viisauksien avulla monta vastatuulta on ainakin henkisesti muuttunut myötätuuliksi. Meidän taistellessamme vastatuulten kirouksia vastaan, kuului lohduttava neuvo näin: ”Muistakaa, että vain kuolleet kalat uivat myötävirtaan”. Pienemmät ja hieman isommatkaan kryssipätkät eivät Helenaa ja Jussia pelota, sillä ”noin puolet ajasta tuulee edestä ja puolet takaa, joten lopputulos on plusmiinus nolla ja sen takia tuulista murehtiminen on aivan turhaa”. Mafaldalla oli myös varsinainen seikkailu edessä, sillä reittisuunnitelmana oli purjehtia Ruotsin ulkosaaristossa majakkasaarelta toiselle ja jatkaa aina Gotlantiin saakka, josta he palaavat meren halki suoraan Utöhön. Purjeveneessä syntynyt Helena ja tuleva merikapteeni pääsevät tällä reissulla käyttämään navigointitaitojaan, sillä Mafaldan navigointi-instrumentit koostuivat kartasta, kompassista, kellosta ja kirkkaista silmistä.
Mitä olisikaan suomalaisten venekuntien tapaaminen ilman saunaa? Ei mitään, ja siksi olimmekin varanneet saunan lämmittämään merellä kangistuneita luita. Ruotsalaisessa saunassa törmäsimme muutamiin meitä ihmetyttäneisiin epäkohtiin: edelliset saunojat eivät olleet jättäneet ainuttakaan klapia valmiiksi ja löylyvedeksi jouduimme uhraamaan juomavesipullon. Eniten kummastusta herättivät kuitenkin meidän jälkeen saunalle saapuneet papat. Heitä ei liiemmin kiinnostanut, oliko saunassa hyvät löylyt tai olimmeko jättäneet heille puita valmiiksi, vaan olimmeko varmasti pesseet lattiat!?
Loppuilta sujui mukavissa meiningeissä ja maailman menoa mietiskellessä. Pohdiskelimme yhteistuumin, miksi matkapurjehdusta harrastavia nuoria on niin vähän. Olemme jo aikaisemminkin sivuuttaneet tätä aihetta eri yhteyksissä, mutta tosiasia lienee, että purjehtijoiden keski-ikä on varsin korkea ja nousee koko ajan. Kilpapurjehtijoita on paljon ja se on suosittua myös nuorten keskuudessa, mutta nyt ihmettelimmekin lähinnä miksei matkapurjehdus innosta nuoria, vaikka he kuitenkin matkustelevat enemmän kuin koskaan ja kauemmas yhä eksoottisempiin paikkoihin. Harrastusvaihtoehtoja löytyy kuitenkin niin moneen lähtöön, että keskittyminen yhteen lajiin on hankalaa. Matkapurjehdus vaatii jonkinasteista lajille omistautumista ja pitkäjänteisyyttä. Monien mielestä ajatuksen tasolla purjehdus kuulostaa mukavalta, ja jokunen omista tuttavistakin on miettinyt, kuinka hauskaa olisi omistaa oma vene. Ani harva kuitenkaan lähtee tuumasta toimeen ja ryhtyisi purjehtimaan. On totta, että se voi aluksi olla jännittävää ja vaikuttaa hankalalta, kun täytyy opetella veneen hallinnan lisäksi myös navigointia, mutta loppujen lopuksi nämä taidot eivät ole mitään rakettitiedettä ja ovat kenen tahansa opittavissa. Harrastusta pidetään lisäksi kalliina, vaikka kaikkeen muuhun mahdolliseen suhteutettuna se ei sitä juurikaan ole. Käytettynä saa pieniä veneitä kohtalaisen edullisesti, ja luonnonsatamissa yöpyminen on ilmaista, joten pieniä valintoja tekemällä purjehduksenkaan ei tarvitse olla kallista. Mukavuuksista tinkimällä pienet veneet voivat kuitenkin olla todella merikelpoisia ja mainioita matkaveneitä. Pienellä veneellä on sitä paitsi hauskaa opetella purjehtimaan, ja kun on muutaman päivän (tai kuukauden) ollut vailla perusmukavuuksia, tuntuu pieni yksiö suihkulla ja keittokomerolla taas korkeatasoisilla mukavuuksilla varustetulta luksuslukaalilta. Purjehdusseuroilla olisikin hyvä tilaisuus jäsenmaksuja helpottamalla tarjota nuorille mahdollisuus liittyä mukaan toimintaan ja sitä kautta jatkaa maamme hyvää purjehduskulttuuria. Purjehdus ja veneily ovat jo pitkään olleet kaiken kansan vapaa-ajanviettomuotoja, ja toivottavasti ne säilyvät sellaisina vastaisuudessakin.
Seuraavana aamuna heräsimme täsmällisesti herätyskellon soidessa kello 7.30. Tunsin itseni todelliseksi merimieheksi, kun nousin reippaasti ylös, vaikka pää painoikin vähintään sata kiloa ja haistoin sieraimissani ihon läpi tulvivan edellisillan rommin tuoksun. Meillä oli edessämme retken viimeinen ylitys ja tiedossa auringon paistetta ja myötätuulta. Hieman yli yhdeksältä sain koputella naapuriveneen miehistön hereille ja pienen rupatteluhetken jälkeen Charapita taputteli Mafaldan kylkeen hyvästien merkiksi ja irrotimme ankkurin Arholman Österhamnin sataman pohjamudista. Pääsimme täydellisessä sivumyötäisessä purjehtimaan mukavaa kuuden solmun vauhtia lähes koko matkan. Vasta pari mailia ennen määräsatamaa jouduimme reagoimaan yltyneeseen tuuleen laskemalla fokan alas. Kesän odotetuimmat treffit tuntuivat luissa ja ytimissä vielä Rödhamnin satamassakin, enkä täydellisestä purjehduksesta huolimatta voi väittää, ettenkö olisi ollut helpottunut, kun pääsimme satamalaituriin ja sain nauttia ansaitun kylmän kokiksen leppoisan tuulen puhaltaessa. Suomen vesille saapumisen kunniaksi ostimme sataman puodista mehukkaat palat savulohta, jotka saivat merimiesten voimatkin pikku hiljaa palautumaan.
torstai 18. elokuuta 2011
maanantai 15. elokuuta 2011
Saaristoloma
Tykitimme Ruotsin etelärannikkoa pitkin vauhdilla muutamassa päivässä majakalta toiselle, eli Utklippanilta Landsortiin. Alun perin meillä ei varsinaisesti ollut tähän erityistä syytä, sillä aikaa oli vielä paljon jäljellä, mutta nopeasti niitä tuli useampikin: olimme kyllästyneitä ruotsalaisten pikkukaupunkien kaupallisiin satamiin ja oikeastaan kaupunkeihinkin, joissa ei ollut enää mitään mielenkiintoista tarjottavaa. Jopa paljon hehkutettu Kalmar kuuluisine linnoineen sai meidät lähinnä haukottelemaan. Enemmän meitä innosti löytö, jonka teimme Kalmarin kirjakaupassa: kirja Ruotsin rannikon luonnonsatamista. Mietimme pitkään kahden vaihtoehdon välillä, ja päädyimme siihen, joka käsittäisi Tukholman saariston. Järkeilimme, että sille olisi lähitulevaisuudessa enemmän käyttöä kuin etelän vastaavalle. Kirja tosin alkoi vasta Landsortista, jonne piti siis pikaisesti päästä. Parin päivän poikkeukselliset mainiot myötätuulet tulivat kuin siunauksena kirjan hankinnalle, ja ei mennyt aikaakaan, kun löysimme itsemme Landsortin viehättävältä majakkasaarelta, Sindbadilta ja Köpiksestä tutun Unelman kyljestä.
Pitkän aavan meren ja tylsän rannikon tuijottelun jälkeen saaristopurjehdus tuntui hunajalta. Ympärillä oli koko ajan jotain katseltavaa ja ihmeteltävää, ja mikä parasta, liikkeellä oli todella paljon veneitä. Tähän mennessä olimme purjehtineet koko matkan lähes yksin, sillä avomerellä veneet häviävät pieniksi pisaroiksi horisonttiin. Niiden tullessa vastaan voi olla tyytyväinen, jos erottaa lipusta minkä maalainen vene mahtaa olla kyseessä. Kapeilla saaristoväylillä veneitä oli ruuhkaksi asti ja oli mukava ottaa muista veneistä mittaa, sillä saatoimme purjehtia koko päivän lähes kylki kyljen saman veneen kanssa. Tämä antoi myös mahdollisuuden tarkkailla purjehduksen lisäksi sitä, mitä muuta veneissä puuhasteltiin, kuka venettä kipparoi tai mitä niissä esimerkiksi syötiin. Myös Charapita pääsi vihdoin omaan elementtiinsä, ja kevyiden tuulten hönkiessä pääsimme purjeilla ohitse, kun isot veneet puksuttelivat koneella eteenpäin. Etelässä olimme lähes poikkeuksetta jokaisen sataman pienin vene. En sinänsä ihmettele, sillä isoissa aalloissa painavammassa veneessä varmasti tuntee olevansa enemmän kotonaan, kuin pienessä ja kevyessä ylirikatussa Charapitassa. Saaristossa se on kuitenkin lipunut ketterästi kuin kissa kevyilläkin tuulilla ja ollut varmasti parempi purjehtija kuin uivat kerrostalot. Ruotsalaiset ovat monissa satamissa poikkeuksetta tulleet kehumaan Albin Expressiä nopeaksi veneeksi. Vasta saaristossa meille selvisi kunnolla, mistä nämä puheet ovat peräisin.
Luonnonsatamakirja oli mainio apuväline vieraassa saaristossa purjehtimiseen. Siinä on merkittynä jokaiselta alueen karttasivulta kelpo paikkoja, jonne purjeveneelläkin on sopiva rantautua, sekä annettu vinkkejä kuinka niitä kannatta lähestyä, sillä monet paikoista sijaitsevat väylistä sivussa. Hyvien ohjeiden ja erinomaisten kuvien lisäksi saarista ja niiden historiasta sekä nykypäivästä on kerrottu varsin kattavasti. Tuli kuin huomaamatta lueskeltua hieman ruotsia, ja saimme näin tietää, missä olemme lomamme viettäneet. Suomen Partiolaisten satamakirjat vaikuttivat tähän superopukseen verrattuna säälittäviltä yritelmiltä, vaikka ovathan ne toki parempia kuin ei mitään. Satamakirjan miinuspuolena oli ehkä kuitenkin se, että me emme suinkaan olleet kirjan ainoita omistajia, ja monet paikoista oli niin täynnä veneitä, että olisi voinut kuvitella saapuneensa vierasvenesatamaan. Toisinaan saimme katsella vierestä esityksiä, joiden teemana oli ankkuriköysishow, sillä näin monen veneen ankkuroituessa samalle lahdelle ei voitu välttyä siltä, etteivätkö köydet silloin tällöin olisi menneet hieman sekaisin. Satamissa oli kuitenkin sopuisa ilmapiiri ja hyvä kesälomatunnelma, joten ”venefestareista” huolimatta homma pysyi hanskassa ilman suurempaa dramatiikkaa.
Saaristossa pääsimme todelliseen kesäloman makuun. Vaikka olemme koko kesän olleetkin lomalla, ei se varsinaisesti siltä ole kaiken aikaa tuntunut. Nyt kaikki palaset tuntuivat olevan kohdallaan. Paria päivää lukuun ottamatta tuulet olivat leppoisia, aurinko paistoi, helle hemmotteli ja purjehduspäivät olivat niin lyhyitä, että välillä ehti pääsemään kesämökkitunnelmaan loikoilemalla riippumatossa ja pesemällä mattoja. Ajankulusta ei juuri tarvinnut välittää, sillä olimme jo niin lähellä kotia, että olisimme päässeet täältä tarpeen vaatiessa kohtalaisen ripeästi kotisatamaan. Heinäkuun vaihtuessa elokuuksi, alkoi takaraivossa kuitenkin kolkutella se, että lomaa on enemmän takana kuin edessä. Tuntui hassulta, kun tajusimme, että sitä oli kuitenkin edessä vielä yhtä paljon, kuin normaalilla työssäkäyvällä on koko kesänä.
Pitkälle matkalle on ehtinyt kertyä paljon uskomattomia purjehduspäiviä ja merimeininkiä, jotka pysyvät mielessä ja muistoissa vielä pitkään. Kaikesta kivasta ja etelän eksotiikasta huolimatta purjehdus tuntui erityisen hyvältä juuri saaristossa. Lieneekö syynä sen kotoisuus, vaihtelevaisuus, vai se, että saariston lapselle se on paras paikka maailmassa?
Pitkän aavan meren ja tylsän rannikon tuijottelun jälkeen saaristopurjehdus tuntui hunajalta. Ympärillä oli koko ajan jotain katseltavaa ja ihmeteltävää, ja mikä parasta, liikkeellä oli todella paljon veneitä. Tähän mennessä olimme purjehtineet koko matkan lähes yksin, sillä avomerellä veneet häviävät pieniksi pisaroiksi horisonttiin. Niiden tullessa vastaan voi olla tyytyväinen, jos erottaa lipusta minkä maalainen vene mahtaa olla kyseessä. Kapeilla saaristoväylillä veneitä oli ruuhkaksi asti ja oli mukava ottaa muista veneistä mittaa, sillä saatoimme purjehtia koko päivän lähes kylki kyljen saman veneen kanssa. Tämä antoi myös mahdollisuuden tarkkailla purjehduksen lisäksi sitä, mitä muuta veneissä puuhasteltiin, kuka venettä kipparoi tai mitä niissä esimerkiksi syötiin. Myös Charapita pääsi vihdoin omaan elementtiinsä, ja kevyiden tuulten hönkiessä pääsimme purjeilla ohitse, kun isot veneet puksuttelivat koneella eteenpäin. Etelässä olimme lähes poikkeuksetta jokaisen sataman pienin vene. En sinänsä ihmettele, sillä isoissa aalloissa painavammassa veneessä varmasti tuntee olevansa enemmän kotonaan, kuin pienessä ja kevyessä ylirikatussa Charapitassa. Saaristossa se on kuitenkin lipunut ketterästi kuin kissa kevyilläkin tuulilla ja ollut varmasti parempi purjehtija kuin uivat kerrostalot. Ruotsalaiset ovat monissa satamissa poikkeuksetta tulleet kehumaan Albin Expressiä nopeaksi veneeksi. Vasta saaristossa meille selvisi kunnolla, mistä nämä puheet ovat peräisin.
Luonnonsatamakirja oli mainio apuväline vieraassa saaristossa purjehtimiseen. Siinä on merkittynä jokaiselta alueen karttasivulta kelpo paikkoja, jonne purjeveneelläkin on sopiva rantautua, sekä annettu vinkkejä kuinka niitä kannatta lähestyä, sillä monet paikoista sijaitsevat väylistä sivussa. Hyvien ohjeiden ja erinomaisten kuvien lisäksi saarista ja niiden historiasta sekä nykypäivästä on kerrottu varsin kattavasti. Tuli kuin huomaamatta lueskeltua hieman ruotsia, ja saimme näin tietää, missä olemme lomamme viettäneet. Suomen Partiolaisten satamakirjat vaikuttivat tähän superopukseen verrattuna säälittäviltä yritelmiltä, vaikka ovathan ne toki parempia kuin ei mitään. Satamakirjan miinuspuolena oli ehkä kuitenkin se, että me emme suinkaan olleet kirjan ainoita omistajia, ja monet paikoista oli niin täynnä veneitä, että olisi voinut kuvitella saapuneensa vierasvenesatamaan. Toisinaan saimme katsella vierestä esityksiä, joiden teemana oli ankkuriköysishow, sillä näin monen veneen ankkuroituessa samalle lahdelle ei voitu välttyä siltä, etteivätkö köydet silloin tällöin olisi menneet hieman sekaisin. Satamissa oli kuitenkin sopuisa ilmapiiri ja hyvä kesälomatunnelma, joten ”venefestareista” huolimatta homma pysyi hanskassa ilman suurempaa dramatiikkaa.
Saaristossa pääsimme todelliseen kesäloman makuun. Vaikka olemme koko kesän olleetkin lomalla, ei se varsinaisesti siltä ole kaiken aikaa tuntunut. Nyt kaikki palaset tuntuivat olevan kohdallaan. Paria päivää lukuun ottamatta tuulet olivat leppoisia, aurinko paistoi, helle hemmotteli ja purjehduspäivät olivat niin lyhyitä, että välillä ehti pääsemään kesämökkitunnelmaan loikoilemalla riippumatossa ja pesemällä mattoja. Ajankulusta ei juuri tarvinnut välittää, sillä olimme jo niin lähellä kotia, että olisimme päässeet täältä tarpeen vaatiessa kohtalaisen ripeästi kotisatamaan. Heinäkuun vaihtuessa elokuuksi, alkoi takaraivossa kuitenkin kolkutella se, että lomaa on enemmän takana kuin edessä. Tuntui hassulta, kun tajusimme, että sitä oli kuitenkin edessä vielä yhtä paljon, kuin normaalilla työssäkäyvällä on koko kesänä.
Pitkälle matkalle on ehtinyt kertyä paljon uskomattomia purjehduspäiviä ja merimeininkiä, jotka pysyvät mielessä ja muistoissa vielä pitkään. Kaikesta kivasta ja etelän eksotiikasta huolimatta purjehdus tuntui erityisen hyvältä juuri saaristossa. Lieneekö syynä sen kotoisuus, vaihtelevaisuus, vai se, että saariston lapselle se on paras paikka maailmassa?
lauantai 6. elokuuta 2011
Purjehdus on perseestä
Herätyskello soi 6.30 ja satoi vettä. Olimme edellisiltana sopineet yhteislähdöstä saksalaispariskunnan Ninan ja Peterin kanssa Christiansöltä kohti Utklippania, jonne oli matkaa noin 40 mailia. Ehdotin aamulla, että nukkuisimme vielä tovin ja kävisimme sitten sanomassa, että myöhäistämme lähtöä, koska huono ilma ei liiemmin houkuttele kiirehtimään aikaisin liikkeelle. Julius oli kuitenkin jo virittelemässä purjeita valmiiksi, eikä halunnut livistää lähtöajasta. Ärtyneenä sain itseni vihdoin huonosti nukutun yön jälkeen kammettua ylös, ja irrotimme köydet kello 8.15 saksalaisten vielä nukkuessa tukevasti piilossa sateelta. Lähdimme sellaisella rytinällä matkaan, että aamukahvitkin jäivät juomatta, eikä koko pitkäksi päiväksi ollut tehty valmiiksi lainkaan eväitä.
Vailla minkäänlaista motivaatiota istua kökötin sadetakki päällä ja kirosin. Tuulta ei ollut kuin hiukan, aallokkoa sitäkin enemmän, joka tarkoitti purjeiden paukkumista. Sillä hetkellä purjehdus tuntui maailman ärsyttävimmältä puuhalta, ja kyseenalaistin koko touhun mielekkyyden. Tähänkö olin halunnut käyttää kokonaisen kesän? Päivästä toiseen saan kököttää tässä kirotussa purkissa kuuntelemassa purjeiden paukkumista (ja Juliuksen kiroilua), viis säästä ja viis siitä, kiinnostaako se oikeastaan juuri sinä päivänä. En ehkä sittenkään ollut tänä kesänä vapaa tekemään mitä vain. Olin ehkä vapaa ulkomaailman kahleista ja vapaa arjen rutiineista, mutta onko se sama asia kuin vapaus valita, mitä todella haluaa?
Koko kesä purjeveneellä kuulosti ajatuksena houkuttelevan lokoisalta: istuskella veneen kannella ja lueskella kirjoja, viettää mukavia iltoja saarten siimeksessä ja nautiskella bisseä sataman vilskeessä. Todellisuus on kuitenkin ollut haaveita karumpaa; ainaista tuulten vahtaamista, ja niille kiroamista, sillä ne ovat enimmäkseen puhaltaneet väärästä suunnasta, liian kovaa tai liian hiljaa. Kosteassa veneessä nukkuessa ei hyvistä yöunista voi puhua, kun joutuu harva se yö pelkäämään, että joku kiinnityksistä pettää. Merellä ei voi haaveillakaan kirjojen lukemisesta; vene keikkuu niin, että täytyy muutenkin tsempata ettei yrjö lennä. Pissalla käyminenkin on suuren taistelun takana. Selkä on kesän jäljiltä riekaleina ja ryhti kuin 90-vuotiaalla sisällä kökkimisen jäljiltä. Tiskaaminen veneen kannella on hankalaa ja noloa, kun ympärillä kymmenet silmäparit tuijottavat, miten valutan paskavettä jo valmiiksi likaiseen satama-altaaseen. Lisäksi astioita myös tuppaa silloin tällöin tipahtelemaan laitojen yli, ja sille tielle jäävät. Jos sattuu pääsemään suihkuun, täytyy sinne varustautua kuin eväsretkelle ja parhaassa tapauksessa talsia satoja metrejä pitkin rantakatua, jossa samaan aikaan turistit syövät jäätelöä, tai paikalliset kusettavat koiriaan. Sähköä on jos on, joten tietokoneesta on toisinaan yhtä paljon hyötyä kuin bikineistä napajäätiköllä, eikä muistakaan kodinkoneista kannata haaveilla. Kaikki yhteen ynnättynä veneessä eläminen on toisinaan helvetin hankalaa, puhumattakaan purjehduksesta.
Pari tuntia lähdön jälkeen aurinko alkoi paistaa ja näimme Ninan ja Peterinkin takanamme purjeet ylhäällä. Peter toivotti VHF:n kautta hyvää huomenta ja mukavaa purjehduspäivää, joka sillä hetkellä tuntui enemmänkin vittuilulta. Motivaation takaisinsaamiseen meni vielä monta tuntia. Pikku hiljaa merellä alkoi viritä hyvä tuuli, ja aurinko alkoi sulattaa sateessa jähmettynyttä sydäntä. Pääsimme todella leppoisassa surffissa hyvää vauhtia loppumatkan aina Utklippanille saakka, ja satama-altaan portista tyylikkäästi purjeella sisään. Peter ja Nina odottivat siellä jo meitä, ja vietimme heidän kanssaan mukavan loppuillan Utklippanin tutkimisen ja lettukestien merkeissä.
Vailla minkäänlaista motivaatiota istua kökötin sadetakki päällä ja kirosin. Tuulta ei ollut kuin hiukan, aallokkoa sitäkin enemmän, joka tarkoitti purjeiden paukkumista. Sillä hetkellä purjehdus tuntui maailman ärsyttävimmältä puuhalta, ja kyseenalaistin koko touhun mielekkyyden. Tähänkö olin halunnut käyttää kokonaisen kesän? Päivästä toiseen saan kököttää tässä kirotussa purkissa kuuntelemassa purjeiden paukkumista (ja Juliuksen kiroilua), viis säästä ja viis siitä, kiinnostaako se oikeastaan juuri sinä päivänä. En ehkä sittenkään ollut tänä kesänä vapaa tekemään mitä vain. Olin ehkä vapaa ulkomaailman kahleista ja vapaa arjen rutiineista, mutta onko se sama asia kuin vapaus valita, mitä todella haluaa?
Koko kesä purjeveneellä kuulosti ajatuksena houkuttelevan lokoisalta: istuskella veneen kannella ja lueskella kirjoja, viettää mukavia iltoja saarten siimeksessä ja nautiskella bisseä sataman vilskeessä. Todellisuus on kuitenkin ollut haaveita karumpaa; ainaista tuulten vahtaamista, ja niille kiroamista, sillä ne ovat enimmäkseen puhaltaneet väärästä suunnasta, liian kovaa tai liian hiljaa. Kosteassa veneessä nukkuessa ei hyvistä yöunista voi puhua, kun joutuu harva se yö pelkäämään, että joku kiinnityksistä pettää. Merellä ei voi haaveillakaan kirjojen lukemisesta; vene keikkuu niin, että täytyy muutenkin tsempata ettei yrjö lennä. Pissalla käyminenkin on suuren taistelun takana. Selkä on kesän jäljiltä riekaleina ja ryhti kuin 90-vuotiaalla sisällä kökkimisen jäljiltä. Tiskaaminen veneen kannella on hankalaa ja noloa, kun ympärillä kymmenet silmäparit tuijottavat, miten valutan paskavettä jo valmiiksi likaiseen satama-altaaseen. Lisäksi astioita myös tuppaa silloin tällöin tipahtelemaan laitojen yli, ja sille tielle jäävät. Jos sattuu pääsemään suihkuun, täytyy sinne varustautua kuin eväsretkelle ja parhaassa tapauksessa talsia satoja metrejä pitkin rantakatua, jossa samaan aikaan turistit syövät jäätelöä, tai paikalliset kusettavat koiriaan. Sähköä on jos on, joten tietokoneesta on toisinaan yhtä paljon hyötyä kuin bikineistä napajäätiköllä, eikä muistakaan kodinkoneista kannata haaveilla. Kaikki yhteen ynnättynä veneessä eläminen on toisinaan helvetin hankalaa, puhumattakaan purjehduksesta.
Pari tuntia lähdön jälkeen aurinko alkoi paistaa ja näimme Ninan ja Peterinkin takanamme purjeet ylhäällä. Peter toivotti VHF:n kautta hyvää huomenta ja mukavaa purjehduspäivää, joka sillä hetkellä tuntui enemmänkin vittuilulta. Motivaation takaisinsaamiseen meni vielä monta tuntia. Pikku hiljaa merellä alkoi viritä hyvä tuuli, ja aurinko alkoi sulattaa sateessa jähmettynyttä sydäntä. Pääsimme todella leppoisassa surffissa hyvää vauhtia loppumatkan aina Utklippanille saakka, ja satama-altaan portista tyylikkäästi purjeella sisään. Peter ja Nina odottivat siellä jo meitä, ja vietimme heidän kanssaan mukavan loppuillan Utklippanin tutkimisen ja lettukestien merkeissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)